Lue keskustelun säännöt.
Jotain ihan oikeasti uutta näkökulmaa lapsettomuuskeskusteluun?
10.09.2020 |
Olen lapseton ja en yhtään osaa ajatella että hankkisin lapsia. Vaikka lapsia vastaan tai lapsiperheitä en ole.
Olen ihan varmasti jotenkin eri tavalla viritetty kun jotkut muut, mutta olen miettinyt että onko minun sukupolven kasvatuksessa ollut jotain erilaista.
Mietin ettei uraa tai tulevaisuutta koskaan markkinoitu sillä ajatuksella, että pystyt pitämään itsestäsi ja perheestäsi huolta. Enemmän puhuttiin onnellisuudesta! Tee mikä tekee sut onnelliseksi. Sitten eteen marssitettiin ihmisiä upeilla urilla. Muistan myös itse kasvaneeni ympäristössä jossa lasta pidettiin tapana saattaa mies nalkkiin. Lapsi on jokaisen naisen maaninen toive. Tuntui tärkeältä tuoda esiin kaikin tavoin että semmoinen poroporvarillinen tylsä lapsiperhe-elämä ei ainakaan ole MINUN unelmani.
Yksilön onnen korostus ja sen uskottelu, että se on päämäärä (jota ei uran ja työn muodossa ole iso joukko kyllä saavuttaneet ikäluokastani) ja lasten esittäminen hormonihöyryisten naisten kiilusilmin himoittavana tarpeena. Miten tuossa, naiset tai miehet, alkaa ajatella positiivisesti perhe-elämästä? Mies ajattelee ensisijaisesti lapsista epäluuloisena naisten halujen kautta, sen sijaan että miettisi mitä itse haluaa ja mitä haluaa tarjota perheelleen.
No tässä jotain, kommentoi tai heitä omaa pohdintaa.
Kommentit (56)
Miksi vitussa pitää jauhaa ja etsiä syitä? Tekee ketkä haluaa/ei osaa ehkäisyä käyttää ja loput on tekemättä. Miksi tehdä ongelma sellaisesta mikä ei ole edes ongelma?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi vitussa pitää jauhaa ja etsiä syitä? Tekee ketkä haluaa/ei osaa ehkäisyä käyttää ja loput on tekemättä. Miksi tehdä ongelma sellaisesta mikä ei ole edes ongelma?
Tän ketjun aloitushan ei varsinaisesti ole ongelmakeskeinen, vaan tarkoitus oli keskustella aiheesta.
Nyt tulee uutinen: Vaikka joku asia ei ole sulle ongelma tai mielenkiintoinen puheenaihe, se saattaa olla silti sitä jollekin muulle. Yllättävää, eikö? Eli vähän toisin muotoiltuna: Sinä et ole kaikki ihmiset, etkä voi päättää sitä, mikä toisia kiinnostaa. Tältä pohjalta voidaan kaikki osallistua niihin keskusteluihin, jotka meitä kiinnostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
Oi, tuollaisen kun olisin löytänyt! Kuulostaa ihanalta! Varmaan ihan todella paljon lastenteon lykkäämisessä ja -haluttomuudessa (jossa en siis näe olevan mitään vikaa sinällään, omia valintoja) on Suomessa kyse siitä, että naiset meillä tekevät edelleen 70 % kotitöistä ja tietävät, että kulttuurisesti on tapana juuri kuten tuossa aiemmin jo kuvattiinkin, että naiset muuttuvat tietyn ikäisinä yhtäkkiä kiilusilmäisiksi hormonihulluiksi lapsentekokiimassaan ja miehet ovat sitten ihan perässävedettäviä ja vähän vastentahtoisia koko hommaan. Naiset sitten päätyvät kantamaan päävastuun perheestä ja uhraavat oman elämänsä ja uransa siinä samalla.
Ketä hullua tuollainen kuvio houkuttelisi? Monia ei vaan nykyään enää tuollainen elämä kiinnosta, vaikka ei varsinaisesti vela olisikaan.
Niinpä. Äitiys sisältää valtavasti "mental laboria" , mitä ei taas sisälly tyypillisesti isyyteen. Äiti on se, jonka täytyy muistaa hankkia uudet haalarit, varata aika hammashoitolaan ja osallistua vanhempainiltaan. Hän osallistuu naperojen harrastusjoukkueiden varainkeruuseen ja yötä myöten kuumaliimaa strasseja lapsen balettipukuun. Isä ei muista haalareita, vaan lähettää mukulan päiväkotiin pyjamassa "oho :D ".
Viimeaikoina olen havahtunut siihen, että ihastelen vauvoja, mutta kun mies ei ole hirveän innokas moottori tässä perheenperustushommassa, en halua ryhtyä yksin minkään mutsiprojektin toimitusjohtajaksi.
Tämä nyt on täyttä fabulaa tai sitten teillä on ihan ihmeellisiä miehiä. Oma mies käytti juuri viime viikolla lapsen hammastarkastuksessa, muistaa lapsen harrastuksiin viemiset paremmin kuin minä ja viimeksi shoppasi oma-aloitteellisesti lapselle uikkarit. Toki jos haluaa uhriutua ja mikromanageroida kaikessa, niin sitten kuumaliimailee niitä strasseja ja huokailee.
Ihanaa että sinulle on siunaantunut edistyksellinen nykyajan faijamies. Kuitenkin monessa perheessä äiti on edelleen se joka hoitaa koko perheen arjen ja isä ehkä joskus marttyyrinä huokaillen ja niskojaan nakellen saattaa kuskata lapsen harrastuksiin. Siitäkin tietty kuuluu narista ja uhriutua että "mähän vasta puoli vuotta sitten sitä kyyditin treeneihin, eksä vois kerrankin" kun yrittää muistuttaa että lapselle pitäisi käydä ostamassa uudet talvisaappaat tai viedä sinne hammaslääkäriin.
En voi kyllä jakaa ap:n kokemusta. Mutta itselläni osaltaan siihen, etten halua lapsia, voi kyllä vaikuttaa se, ettei oma lapsuuteni ollut järin onnelinen. En usko että vanhempi ilkeyttään tekivät kuten tekivät, lapsiperhearki vain oli heille kovin raskasta ja minä olin vaikea lapsi, joten minua kohdeltiin henkisesti aika huonosti. Luulen, että tämä kohtelu sitten sai minut pohtimaan omaa persoonaani hyvin tarkasti ja esittämään tiedostamatta sen kysymyksen, että jos vanhempani eivät jaksaneet minua, niin jaksaisinko itsekkään kaltaistani lasta?
Ja se vastaus kysymykseen on, että ei, en jaksaisi, en yhtään sen paremmin kuin omat vanhempani jaksoivat ja se olisi lasta kohtaan todella TODELLA väärin, etenkin kun tältä pallolta ei taatusti lapset lopu vaikken itse sellaisia tekisikään.
Toki sitten on tullut mukaan muitakin syitä, joilla perustella itselleni että miksi ei, mutta tuo uskomukseni siitä, että en jaksaisi lasta, niin se tulee aina olemaan se pääsyy lapsettomuudelleni.
Vierailija kirjoitti:
Ap on jäljillä. Jokin suomalaisten nuorten kasvatuksessa on vetänyt perhevihamieliseen suuntaan. Oma mies on yhdysvaltalainen ja kasvanut erilaisessa kulttuurissa ja kasvatuskäytännöissä. Hänelle perhe on ykkönen ja perheen perustaminen ja lapset ovat aikuisen ihmisen normi. Sen sijaan suomalaisten miesten perässävedettävyyttä hänellä ei ole. Reippaasti esitti itse lapsitoiveensa ja ollut innokas koko asiassa. Lasten synnyttyäkin on kotityöt kelvanneet, kokkaa, siivoaa, kylvettää lapset ja lukee iltasadut. Ei ole emännän odottaja -tyyppiä laisinkaan vaan perhe on puolisoiden yhteinen rakas projekti. Samoin oman elämän unohtaminen on hänelle tuntematon uhka. Lapsiperhe ei estä uraa, opiskelua, harrastuksia. Nämä kaikki on nivottavissa luontevasti yhteen. Kuitenkin myös Yhdysvallat pitäisi olla vahvan individualistisen kulttuurin edustajia ihan eturintamassa.
"Lapset ovat aikuisen ihmisen normi" - tuo häiritsee. Niinhän se on Suomessakin. Pitäis olla valinnanvapaus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perheitä on monenlaisia, myös yhden aikuisen ja yhden lapsen perheitä. Enää ei ihannoida ydinperhettä ja monille se kertoo, ettei myöskään haluta lapsia ollenkaan, aina se ei tarkoita sitä.
Itselläni on lapsia ja olen aina miettinyt, jos joku ei halua lapsia ollenkaan, niin eikö hän halua jatkaa omaa itseään, ei välttämättä siis mistään suvun jatkamisesta ole kyse. Vaan etteikö haluaisi, että minusta jäisi jälkeen edes joku, joka olisi juuri minun jälkeläinen. Joku joka jatkaisi minun perinteitä, tapoja, muistaisi minua vuosikymmentenkin jälkeen.
Ja kun monet miettivät globaalisti, että maailma täyttyy jo ihmisistä, eikö se huolestuta, että vuosisatojen päästä maapallon väestöstä yhä suurempi osa on afrikkalaisia, aasialaisia ym ja meitä pohjoismaalaisia olisi koko ajan vähemmän ja vähemmän.
Olen joskus laskenut, että kun pariskunta 1+1 tekee lapsia 2, niin silloin väestönkasvu olisi heidän osaltaan +-0, jos he ei saa lapsia tai vain yhden lapsen, silloin jäädään miinukselle.
Tässä se taas tuli: minäminä minun jatkeena minäminä
” hän halua jatkaa omaa itseään, ei välttämättä siis mistään suvun jatkamisesta ole kyse. Vaan etteikö haluaisi, että minusta jäisi jälkeen edes joku, ”
Kuten täällä on niin moneen kertaan todettu, kaikkein itsekkäimpiä ovat lapsus tehneet. Omia kopioita halutaan mutta niin, että toiset hoitavat rahoituspuolen.
Niinpä.
Miten ihmeellisinä ihmisten täytyykään itseään pitää, että katsoo maailman tarvitsevan lisää hänen geenejään. Järkyttävää narsismia, jota sitten piilotellaan kaiken maailman selitysten ja tekosyiden taakse kun pitää toiset saada näitä klooneja maksamaan.
Maksakaa itse omat kopionne jos kerran niitä itsenne narsistiseksi iloksi haluatte.
Eiköhän ne ihmiset yleensä ne lapsensa itse maksakin.
Juu juu, tiedän että alkaa taas älinä lapsilisistä ja neuvoloista ja peruskoulusta ja yksinhuoltajien tuista jne jne.
Yhteiskunta on kuitenkin me kaikki ja vastuullinen yhteiskunta huolehtii kaikista ainakin persustasolla. Sinustakin on vanhempasi saaneet lapsilisää ja sinäkin olet käynyt koulusi yhteiskunnan varoilla.
Ja minäkin, vaikka olen lapsen tehnyt ja sinun mielestäsi sitten maksatan sitä yhteiskunnalla, maksan veroja ja muita maksuja palkastani ihan niin kuin joka ikinen työssäkäyvä.
Eikä kaikki lapsettomat ihmisetkään itse itseään elätä.
Voidaanhan me suomalaiset aivan hyvin lakata kokonaan lasten tekemisestä. Ei se vie kuin n. sata vuotta, niin ei ole enää yhtään suomalaista ihmistä. Tosin tänne on sitten pesiytynyt ehkä jopa isompikin määrä muun maalaisia, lähinnä noita Lähi-Idän ihmisiä, ja sen jälkeen he sitten saakoot jatkaa tätä keskustelua, jos se heitä tipan tippaa kiinnostaa. Maailman liikakansoitusta se ei ratkaise, päinvastoin se sitä lisää, kun saavat uutta elintilaa. Mutta heitä se ei pahemmin häiritse.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä millä perusteella olen lapseton, kun minulla ei ole lapsia. Miksi minut pitää määritellä jonkin kautta mikä ei mitenkään liity minuun eikä elämääni. Olen sitten varmaan myös marsuton ja moottoripyörätön jne.
Tämä ainakin oli minulle tuore tulokulma. Lieventää vähän aitoa surua siitä, että jäin lapsettomaksi ja auttaa keskittymään elämän hyviin puoliin.
Ap olisi voinut laittaa syntymävuotensa. Minä 70-luvun alun lapsena pidin itsestään selvänä, että haluan lapsia, mutta oman perheen ja kavereiden perheiden vanhempien erot toivat tiettyä painolastia ja varovaisuutta parisuhteessa ja lisäksi miesten luutuneet arvot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jollakin se tunne että haluaa lapsen, tulee vasta kun kohtaa sen oikean miehen. Niinhän sen pitäisi mennäkin.
En koskaan vain tavannut suurta rakkauttani.
Oli ilkeitä narsistikumppaneita, eikä heidän kanssaan onneksi lisäännytty. Kaiken pahan jälkeen ehkä on vieläkin ajatus romantiikasta, puhtaudesta. Nyt vaihdevuosi-ikäisenä löysin sielunkumppanin, mutta olemme jo niin vanhoja ettei perhettä voi enää tulla.
Vanhat vanhempani sanoivat että odottavat minun hoitavan heitä vanhempana. Ettei lapsella olisi arvoa itsenään. Ei koskaan ollut. Heidän vanhuutensa on kyllä turvattu, mutta ilman minua.
Eli lapsuudenkodillakin on vaikutus.
Jaa, kyllä minunkin vanhempani odottivat minun auttavan heitä vanhoina, mutten ikinä kokenut sen merkitsevän, ettei lapsella (minulla) olisi arvoa omana itsenäni. Päinvastoin, aina kehottivat toteuttamaan omia unelmiani.
Itse olen lapseton koska tiedän ettei minusta olisi vanhemmaksi. Minua kuitenkin pelottaa valtavasti syntyvyyden lasku ja sitäkautta oma vanhuuteni, kun on ennustettu ettei luultavasti eläkkeelleni ole tulevaisuudessa maksajia vaikka nyt me maksamme suurta eläkemaksua. Lisäksi sitä että eläkeikä todenäköisesti nouseen eikä ennenaikaisia vaihtoehtoja kuten eläkeputkea ehkä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoista pohdintaa, ap!
En tiedä enää, onko mikään tässä keskustelussa uutta, mutta omalla kohdallani oon miettinyt lapsettomuuteni pääasialliseksi syyksi sitä, että osoittautui mahdottomaksi löytää sellaista parisuhdetta, jossa lasten hankkiminen tulisi edes kysymykseen. Tää on vain oma fiilis, mutta musta on tuntunut ja näyttänyt siltä, että meillä nelikymppisillä ainakin on ollut monesti isoja eroja vielä siinä, miten pojat ja tytöt on kasvatettu. Mä olen kasvanut sellaisessa maailmassa, jossa nainen ei varsinaisesti tarvitse miestä tai perhettä selvitäkseen tai voidakseen hyvin, vaan koulutusta voi hankkia ja pärjätä ihan omillaankin. Tää on nyt karkeaa yleistämistä, mutta meidän sukupuolvessa näyttää olevan kuitenkin aika paljon sellaisia miehiä, jotka odottavat naisen hoitavan esim. kaikki tai lähes kaikki kotityöt ja asettuvan nätisti johonkin emäntärooliin oman uransa ohella.
Eli kokemukseni on, että aidosti tasa-arvoista ja kunnioittavaa suhdetta on koulutettuna hyvin pärjäävänä naisena aika vaikea löytää. Tarjolla olisi kyökkipiian roolia kyllä sitäkin enemmän. En tarvitse elämääni enkä kotiini millään tasolla toista aikuista, joka ei esim. osaa laittaa ruokaa tai tajua itsenäisesti, koska pitää pestä pyykkiä tai käydä kaupassa. Koen tällaiset parisuhteet todella merkittävästi elämänlaatuani huonontavina, enkä voisi kuvitella sellaista perhe-elämää, jossa lapsen lisäksi on vielä yksi aikuinen lapsi siinä jaloissa pyörimässä.
Ja tiedän kyllä, että ihan tasan tarkkaan kaikki miehet eivät ole kuvaamani kaltaisia. Ehkä heitä kuitenkin on suhteessa aika paljon, kaikille moderneille naisille ei riitä niitä aikuiseksi kasvaneita.
En tarvitse elämääni miestä, joka ei tee esim. oma-aloitteisesti kotitöitä
Ok, pakko kysyä, että missä te asutte, kun roolijako on noin vahva? Olen itse lähtöisin maalta, mutta siellä naiset tekivät siinä missä miehetkin. Lisäksi teen kotona kotitöitä, mutta velvoitan myös miestä osallistumaan samalla lailla. Jos ei tajua, niin sanon.
Se ei välttämättä ole kiinni asuinpaikasta, ihan tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan naiset tekevät edelleen 70 % kotitöistä. Onneksi on myös miehiä, jotka osallistuvat tasavertaisesti, mutta he ovat vähemmistö. Onnittelut kaikille sellaisen löytäneille, mutta kaikille heitä ei riitä.
"Löytäneille"??? Salli mun ihmetellä. Mun äiti on just sellainen teräsnainen, että tekee tilan työt ja omat, tilan ulkopuoliset työt. Tekee ruuat ja siivoaa. Minä kaupunkilaistuneena lapsena olen häneen verrattuna vellihousu. Äitini osaa myös delegoida työtehtäviä, minä vielä enemmän. Ensimmäisinä vuosina olin hiljaa ja siivosin, tein ruokaa ja pyykkäsin, mutten enää. Parempi sanoa, missä rajat menevät eikä uhriutua ja "jättää se sika." Eivät ne miehet tyhmiä ole, mutta tekeytyvät kyllä tarpeen vaatiessa.
Tämä on juuri se ongelma, että aidosti vastuuta ottavat aikuiset miehet ovat harvassa. Liekö sitten ihan kulttuurillinen ja kasvatuksellinen asia. Edeltävä kommentoijakin oli luonnollisesti ottanut kotityöt kontolleen, eikä mies ITSE tarjoutunut tekemään omaa osaansa, vuosiin kenties? Rajoja voi kyllä vetää, monen raja menee aikuislapsilta ulko-oven kynnyksessä.
Oi miten olisinkaan haaveillut siitä kaikista perinteisimmästä, oikein ällöttävän normatiivisesta kuviosta: Tavataan, rakastutaan, muutetaan yhteen, ehkä naimisiin (ei niin väliä mulle) ja sitten jossain vaiheessa järkevän ikäisenä kummastakin aika on oikea ja aletaan yrittää lasta. Ja tässä heteronormativiisessa haavekuvassa vielä olisi käynyt niin hyvin, että oltaisiin saatu lapsi, ja mielellään toinen ja ehkä kolmaskin. Perhe olisi ollut yhteinen projekti, tsempataan ja tuetaan toisia, pidetään huolta, että kummallekin jää aikaa myös rentoutua ja tehdä välillä omia juttuja. Oltais katseltu lasten kasvua ja saatettu heidät maailmalle ja vietetty yhdessä onnellisia vanhuuspäiviä ja toivottu salaa (mutta pidetty päämme kiinni!), että siunaantuisi vielä lapsenlapsiakin.
No, nyt olen 42-vuotias ja hommahan siis meni näin: Takana neljä vakavaa seurustelua, joista yhdessäkään homma ei toiminut. Ensimmäinen mies ei ollut luotettava, toinen suhde kaatui, koska oltiin vain niin erilaisia, kolmas mies petti ja jätti, neljäs ilmoitti 36-vuotiaana, ettei ole vielä tai ehkä koskaan valmis isäksi.
Jokaisen näistä kanssa oli isoja ongelmia kotitöiden tasa-arvoisessa jakamisessa. Kyllästyin sydänjuuriani myöten olemaan kotiorja. En olisi uskaltanut ehkä vakavasti yhdenkään näistä kanssa lasta yrittääkään, koska en voi edes kuvitella, mitä se arki sitten olisi ollut. Varmasti olisi ero tullut aika pian. Yhtä näistä miehistä koitin houkutella kanssani parisuhdeterapiaan, mutta ei suostunut.
En edes uskalla arvailla monillako nettitreffeillä olisin sittemmmin käynyt ja miten kovasti oon yrittänyt löytää hyvän ihmissuhteen, mutta kun ei niin ei. Joku ihan varmasti nyt haluaa mulle tulla kertomaan, mitä vikaa mussa on, kun tilanne on tämä. Tää on kuitenkin todella yleistyvä ilmiö, ja tahattoman lapsettomuuden yleisin syy on jo Suomessa nykyään kumppanin puute.
Liian monet naiset ja miehet haluavat parisuhteelta ja ehkä elämältäkin eri asioita. Miehet esim. haluaa mukavaa elämää, jossa joku passaa kotona, ja naiset haluavat tasa-arvoa ja kumppanuutta. (Yleistys toki. Ei siis tietenkään kaikilla näin.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä millä perusteella olen lapseton, kun minulla ei ole lapsia. Miksi minut pitää määritellä jonkin kautta mikä ei mitenkään liity minuun eikä elämääni. Olen sitten varmaan myös marsuton ja moottoripyörätön jne.
Tämä ainakin oli minulle tuore tulokulma. Lieventää vähän aitoa surua siitä, että jäin lapsettomaksi ja auttaa keskittymään elämän hyviin puoliin.
Ap olisi voinut laittaa syntymävuotensa. Minä 70-luvun alun lapsena pidin itsestään selvänä, että haluan lapsia, mutta oman perheen ja kavereiden perheiden vanhempien erot toivat tiettyä painolastia ja varovaisuutta parisuhteessa ja lisäksi miesten luutuneet arvot.
Ap on -88. Eroja muuten, muistan olleen paljon 90-luvun lopussa. Ihan kuin ne olisivat vähentyneet?
Vierailija kirjoitti:
Äiti oli tunnekylmä ja joskus kysyin miksi on edes hankkinut lapsia, hän sanoi että se nyt vaan on tapana. Eli lisääntyminen ei vaadi sen suurempaa ajattelua. Se ei edes ole ajattelun asia.
Joo ei. Edelliset sukupolvet opetettiin julkisen mielipiteen noudattamiseen ja taustalla häilyvän Isä-Jumalan tahdon noudattamiseen. Onneksi ajat on jo toiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oi miten olisinkaan haaveillut siitä kaikista perinteisimmästä, oikein ällöttävän normatiivisesta kuviosta: Tavataan, rakastutaan, muutetaan yhteen, ehkä naimisiin (ei niin väliä mulle) ja sitten jossain vaiheessa järkevän ikäisenä kummastakin aika on oikea ja aletaan yrittää lasta. Ja tässä heteronormativiisessa haavekuvassa vielä olisi käynyt niin hyvin, että oltaisiin saatu lapsi, ja mielellään toinen ja ehkä kolmaskin. Perhe olisi ollut yhteinen projekti, tsempataan ja tuetaan toisia, pidetään huolta, että kummallekin jää aikaa myös rentoutua ja tehdä välillä omia juttuja. Oltais katseltu lasten kasvua ja saatettu heidät maailmalle ja vietetty yhdessä onnellisia vanhuuspäiviä ja toivottu salaa (mutta pidetty päämme kiinni!), että siunaantuisi vielä lapsenlapsiakin.
No, nyt olen 42-vuotias ja hommahan siis meni näin: Takana neljä vakavaa seurustelua, joista yhdessäkään homma ei toiminut. Ensimmäinen mies ei ollut luotettava, toinen suhde kaatui, koska oltiin vain niin erilaisia, kolmas mies petti ja jätti, neljäs ilmoitti 36-vuotiaana, ettei ole vielä tai ehkä koskaan valmis isäksi.
Jokaisen näistä kanssa oli isoja ongelmia kotitöiden tasa-arvoisessa jakamisessa. Kyllästyin sydänjuuriani myöten olemaan kotiorja. En olisi uskaltanut ehkä vakavasti yhdenkään näistä kanssa lasta yrittääkään, koska en voi edes kuvitella, mitä se arki sitten olisi ollut. Varmasti olisi ero tullut aika pian. Yhtä näistä miehistä koitin houkutella kanssani parisuhdeterapiaan, mutta ei suostunut.
En edes uskalla arvailla monillako nettitreffeillä olisin sittemmmin käynyt ja miten kovasti oon yrittänyt löytää hyvän ihmissuhteen, mutta kun ei niin ei. Joku ihan varmasti nyt haluaa mulle tulla kertomaan, mitä vikaa mussa on, kun tilanne on tämä. Tää on kuitenkin todella yleistyvä ilmiö, ja tahattoman lapsettomuuden yleisin syy on jo Suomessa nykyään kumppanin puute.
Liian monet naiset ja miehet haluavat parisuhteelta ja ehkä elämältäkin eri asioita. Miehet esim. haluaa mukavaa elämää, jossa joku passaa kotona, ja naiset haluavat tasa-arvoa ja kumppanuutta. (Yleistys toki. Ei siis tietenkään kaikilla näin.)
Miksi naiset tyytyvät olemaan kotiorjia? Siihenkö se sitten lopulta kaatuu, kun nainen ei saa sanotuksi, mikä mättää ja sitten jättää? Kyllä aivan varmasti löytyy paljon miehiä ja naisia, jotka hyväksikäyttävät, jos ei aseta rajoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oi miten olisinkaan haaveillut siitä kaikista perinteisimmästä, oikein ällöttävän normatiivisesta kuviosta: Tavataan, rakastutaan, muutetaan yhteen, ehkä naimisiin (ei niin väliä mulle) ja sitten jossain vaiheessa järkevän ikäisenä kummastakin aika on oikea ja aletaan yrittää lasta. Ja tässä heteronormativiisessa haavekuvassa vielä olisi käynyt niin hyvin, että oltaisiin saatu lapsi, ja mielellään toinen ja ehkä kolmaskin. Perhe olisi ollut yhteinen projekti, tsempataan ja tuetaan toisia, pidetään huolta, että kummallekin jää aikaa myös rentoutua ja tehdä välillä omia juttuja. Oltais katseltu lasten kasvua ja saatettu heidät maailmalle ja vietetty yhdessä onnellisia vanhuuspäiviä ja toivottu salaa (mutta pidetty päämme kiinni!), että siunaantuisi vielä lapsenlapsiakin.
No, nyt olen 42-vuotias ja hommahan siis meni näin: Takana neljä vakavaa seurustelua, joista yhdessäkään homma ei toiminut. Ensimmäinen mies ei ollut luotettava, toinen suhde kaatui, koska oltiin vain niin erilaisia, kolmas mies petti ja jätti, neljäs ilmoitti 36-vuotiaana, ettei ole vielä tai ehkä koskaan valmis isäksi.
Jokaisen näistä kanssa oli isoja ongelmia kotitöiden tasa-arvoisessa jakamisessa. Kyllästyin sydänjuuriani myöten olemaan kotiorja. En olisi uskaltanut ehkä vakavasti yhdenkään näistä kanssa lasta yrittääkään, koska en voi edes kuvitella, mitä se arki sitten olisi ollut. Varmasti olisi ero tullut aika pian. Yhtä näistä miehistä koitin houkutella kanssani parisuhdeterapiaan, mutta ei suostunut.
En edes uskalla arvailla monillako nettitreffeillä olisin sittemmmin käynyt ja miten kovasti oon yrittänyt löytää hyvän ihmissuhteen, mutta kun ei niin ei. Joku ihan varmasti nyt haluaa mulle tulla kertomaan, mitä vikaa mussa on, kun tilanne on tämä. Tää on kuitenkin todella yleistyvä ilmiö, ja tahattoman lapsettomuuden yleisin syy on jo Suomessa nykyään kumppanin puute.
Liian monet naiset ja miehet haluavat parisuhteelta ja ehkä elämältäkin eri asioita. Miehet esim. haluaa mukavaa elämää, jossa joku passaa kotona, ja naiset haluavat tasa-arvoa ja kumppanuutta. (Yleistys toki. Ei siis tietenkään kaikilla näin.)
Miksi naiset tyytyvät olemaan kotiorjia? Siihenkö se sitten lopulta kaatuu, kun nainen ei saa sanotuksi, mikä mättää ja sitten jättää? Kyllä aivan varmasti löytyy paljon miehiä ja naisia, jotka hyväksikäyttävät, jos ei aseta rajoja.
Mistä nyt päättelit, että olisi ollut vaikeuksia sanoa, mikä mättää ja että olisi lähdetty vaan yllärinä jätetty? Eihän tuossa niin sanota. Kyllä keskusteltiin. Oletusarvoisesti yhteen muutettaessa tulee jotain hiertymäkohtia, joita pitää vähän säätää, kyllä siinä helposti vuoden verran menee ennen kuin tulee selväksi, etteivät keskustelut ja neuvottelut auta.
Tämä. Monesti ajatellaan virheellisesti että tähän asti aiempien sukupolvien lapset on todiste siitä että ainakin naiset ovat lapsia halunneet mutta eihän se niin ole. Siellä on pilvin pimein vahinkoja, väkivalloin alulle saatettuja, yhteiskunnan painostuksen vuoksi saatuja (vanhojen piikojen häpäisy ja rankaisu esimerkkinä muille mitä käy), taloudellisista syistä tehtyjä, vanhempien isovanhemmille tai muille jätettyjä jne.
Nykyään on myös jatkuvasti enemmän tietoja sairauksien ja muiden asioiden periytymisestä. Eli samalla tavalla kuin yksi täällä haluaa jatkaa itseään, toinen saattaa alitajuisesti tiedostaa että neljän lapsen nepsykatraaseen ei välttämättä ole resursseja. Ja voi olla että tässä yhteiskunnallisessa kehityksessä se lapsi on lopulta kuitenkin se johon ketju katkeaa jos sitä jo itsekin vakavasti harkitsee.