Onko muilla noin nelikymppisillä kuolemanpelko/ läheisten menettämisen pelko

Voi kyllä. Sitten kun mun lapseni ovat kolmekymppisiä niin itse olen jo kuuskymppinen ☹️

Kyllä se varmaan ainakin osaki on ikään liittyvää. Tajuaa elämän rajallisuuden.

En tunnista. Vajaa vuosi sitten minut leikattiin, nukutus oli ensimmäisenI. Pelkäsin älyttömästi. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja tajusin, että jos olisin kuollut, en olisi oikeasti koskaan saanut sitä tietää. Ymmärsin, etten pelkää omaa kuolemaani lainkaan, koska ihan oikeasti tietoisuus sammuu. En siis tiedä kuolleeni, en pelkää, en kaipaa, en sure, en ole olemassa enää. Siinä ei ole mitään pelottavaa. Toki pelkään sitä mihin saattaisin kuolla, onko se tuskallista, kestääkö pitkään? Mutta kuolleena olemisessa ei ole mitään pelättävää.

En myöskään varsinaisesti pelkää läheisten kuolemaa. Olen erakkoluonne, ja viihdyn parhaiten yksin jo nyt. En toki toivo heille pahaa, mutta elämäni tulee jatkumaan melko muuttumattomana ilman heitäkin, kun suurin suru hellittää ja antaa itsensä palata normaaliin elämään. Ymmärrän että tämä tuntuu monen mielestä kauhean välinpitämättömältä, ja ehkä se sitä onkin. Minulle kuitenkin riittää sosiaaliseksi elämäksi internet ja kaupan kassan tervehtiminen kerran viikossa, ja koen läheiset usein rasitteeksi, kun haluaisin vain olla yksin ja rauhassa.

En tunnusta omaavani moista.

Johtunee siitä, että olen elämässäni kokenut kohtalaisen paljon läheisieni menetyksiä, lapsenikin saaneet osansa, joten elämän rajallisuus on jo tullut tutuksi.

Jokaisella on oma aikansa.

Kannattaa siis jokaisesta päivästään tehdä jos nyt ei hyvää niin ainakin itseään tyydyttävän. Ja niille tärkeilleen on hyvä sanoa mitä merkitsevätkään eli ovat rakkaita.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella on oma aikansa.

Kannattaa siis jokaisesta päivästään tehdä jos nyt ei hyvää niin ainakin itseään tyydyttävän. Ja niille tärkeilleen on hyvä sanoa mitä merkitsevätkään eli ovat rakkaita.

Näin olenkin tehnyt. Ja muuttanut elämääni muutenkin nyt sellaiseksi mitä haluan, enkä lykkää mitään tulevaan. Ryhdyin siis mm. tekemään osa-aikaista työtä ehtiäkseni olemaan enemmän lasteni kanssa, nyt kun he vielä ovat tässä. Penninvenytys osa-aikatyön vuoksi ei merkitse mitään, tämä yhteinen aika lasten ja läheisten kanssa on niin paljon arvokkaampaa kuin maallinen materia.

Ap

Ei enää. Olen jo menettänyt läheisimmät.

Yksineläjänä en omasta kuolemastani huolehdi, mutta vanhempien hautaaminen on sellainen juttu mitä en kauhealla innolla odota. Voihan sekin tosin muuttua, jos sairastuvat dementiaan. Siinä vaiheessa monikin kai toivoo että se vanhempiensa muuttuminen toiseksi ihmiseksi loppuisi joskus.

On ollut n. 2v. ajan. Mulla ei ole ollut sairausepäilyjä.

50v.

Ei ole. Kuolema olisi valtava helpotus. Toisaalta mulla ei olekaan lapsia.

On mulla jonkun asteista kuolemanpelkoa aina välillä. Iskee illalla nukkumaan mennessäni lähinnä. Mietin lähinnä sitä kuinka kamalaa se olisi mun lapsille löytää mut kuolleena sängystä. Mä olen vielä tosi terve ollut, ei ole ollut mitään sairauksia, mutta jostain se pelko kumpuaa.

Olen haudannut molemmat vanhempani. En pelkää omaa kuolemaa, mutta menettämisen pelko on tullut elämään eli jos vielä jollekin läheiselleni sattuu jotain. Omaa kuolemaa en pelkää, mutta sitä miten perheeni siitä selviäisi.

Iällä ei ole mitään merkitystä tuollaisen pelon kanssa.

Se johtuu luonteesta, elämän tilanteesta tai masennuksesta.

Mulla ei ole lapsia eikä kumppania. Pelkään ehkä eniten sitä, että kuolen löytämättä rakkautta. Olen ollut suurimman osan elämästäni yksin.

On jonkin verran alkanut tulla näitä mietteitä. 40v olen. Ehkä ainakin siksi, että huomaa omien vanhempien vanhenemisen, lapsien kasvamisen ym. Kyllä se saa miettimään elämän rajallisuutta.

Älä ole huolissasi ap. Tuo mitä koet on 40v kriisi eli olet ymmärtänyt elämäsi rajallisuuden. Olen kokenut ihan saman. Tosin olen sinkku eikä mulla ole lapsia niin näkökulmani on itsekeskeinen. Mutta kuitenkin mulle tuli kuolemanpelko tai ajatus etten hyväksy kuolemaani osana elää kun olin lähestymässä 40v.

Nyt olen 41v ja kriisi on hellittänyt. Jokainen ajatteleva ihminen pohtii joskus ajatusta omasta kuolemasta ja ettei sitä voi välttää. Itse löysin sen myötä taas uudelleen elämän pienet ilot, ymmärsin mikä on tärkeää, mä uskon ymmärtäneeni jotain oleellista elämästä. En tiedä mihin päätelmiin itse tulet mutta älä pelkää tai vältä kuoleman pohtimista.

Varaa sille aikaa kun olet yksin ja anna kyynelten tulla jos siltä tuntuu. Kuolema on tuntematon ja sellaisena pysyy. Ei sen pohtimiseen kannata urata paljoa ajatuksia. Kuolevaisuutensa mmärtäminen saa miettimään miten haluaa käyttää elämänsä. Ei tarvitse tehdä mitään suuria muutoksia. Rupea tekemään vaikka jotain mistä pidät tms.

Jos uskot Raamattu tarjoaa vastauksiaa. Mutta ei se poista kuoleman pelkoa joka on musta ihmisessä samanlainen pelko kuin vaikka korkeanpaikankammo.

Up

En pelkää omaa kuolemaani, olisin valmis siirtymään toiselle tasolle vaikka heti, mutta toivon ettei se tapahdu ennen kuin lapseni ovat löytäneet paikkansa maailmassa. Toivon myös etten lähtisi ennen vanhoja vanhempiani, ettei heidän tarvitsisi surra minua.

Vanhempieni vanheneminen huolettaa kyllä. He ovat vielä virkeitä ja hyväkuntoisia ja pärjäävät kaikin puolin itse. Toivon että he saisivat elää itsenäisesti loppuun asti eivätkä joutuisi hiipumaan hitaasti pois jossain laitoksessa. Tavallaan minua pelottavat myös heidän kuolemansa jälkeiset käytännön järjestelyt kun en ole ennen joutunut hoitamaan sellaisia.

Siis todellakin on samoja ajatuksia kuin aloittajilla. Olen itse 41 vuotias ja huomannut että noin vuoden ajan on kestänyt tämä ”vaihe”. Välillä on surullinen olo siitä kun poika on jo 15 ja yhteisiä vuosia on niin vähän jäljellä, kohta tämä loppuu. Suren myös sitä että toinen poika on 11, kohta ei halua enää tehdä minun kanssa mitään (murrosikä). Pelkään että mies kuolee ja jään leskeksi, pelkään että minä kuolen ja lapset jää vähän tyhjän päälle, miten kaikki järjestyy. Omien vanhempien kuolemaa pelkään myös. Mutta lohdullista kuulla että jos tämä on vain joku normaali kriisivaihe ja menee joskus ohi! Kiitos kokemuksistanne teille muille :)

Minä väitän, että tuo liittyy enemmän elämäntilanteeseen kuin ikään. Minä tiedostan, että vanhempani eivät elä ikuisesti ja itse voin jäädä auton alle tai sairastua syöpään huomenna. En silti murehdi kumpaakaan.

Elämä ei murehtimalla turvallisemmaksi muutu.

Olen 39 v ja lyhyen ajan sisään on mennyt kaksi ihmistä lähipiiristä. Itsellä kolme pientä lasta, nuorin vasta vauva. Pelko sekä omasta, puolison kuolemasta että lasten kuolemasta vahvasti läsnä elämässä. Toivottavasti joskus helpottaa. Järjellä ajattelen, etten haluaisi tuhlata jäljellä olevaa aikaa pelkäämiseen. Mutta pelon tunteelle en voi mitään.