Kun sinulla oli vauva, vietitkö päiviä yksin vauvan kanssa, vai oliko sinulla joku mammaryhmä?

Sekä että. Usein kaksin vauvan kanssa, välillä erilaisissa vauva-ryhmissä muita tapaamassa. Sellaista vakiomammaryhmää ei oikeastaan ollut: en ole aktiivinen facebookissa ja mammaksikin melko ”myöhäisherännyt” (30+ v), että sekin varmaan vaikutti.

Aluksi tapasin mammaryhmässä, noin puolen vuoden jälkeen tuli stoppi, en vaan jaksanut kun kaikki keskustelut pyöri vauvojen ympärillä. Aluksi se sopi, eikä siinä ole mitään väärää! Itse vaan kyllästyin, sen jälkeen vietin aikaa kahden vauvan kanssa ja näin useammin vanhoja kavereita.

Tutustuin neuvolan äitiryhmässä ensin yhteen lähialueen äitiin, ja hänen kauttaan kolmeen muuhun. Peruskuvioksi muodostui kokoontua aamupäivällä jonkun luo, syödä yksinkertainen lounas ja juoda kahvit. Vauvojen rytmissä tämä tarkoitti aamupäiväunia menomatkalla, ja iltapäiväunia kotiinlähtiessä. 

Kun alkoi syntyä pikkusisaruksia, kokoontumispaikaksi muodostui avoin päiväkoti, jonka yhteydessä oli päiväkerho. Isommat olivat kerhossa, vauvojen kanssa lämmiteltiin lounaseväitä ja kahviteltiin avoimen puolella.

Suosittelen lämpimästi äitikavereiden hankkimista vauva-aikana! Meidän äitiporukan ekat "vauvat" ovat nyt 12-vuotiaita, ja ollaan muutettu sinne tänne eri puolille Suomea. Kaikkiin en ole enää yhteydessä, mutta sen ensimmäisen äitikaverin kanssa jäimme perhetutuiksi niin, että lapset yökyläilevät toistensa luona loma-aikoina.

Oli ajoittaista kerhoa ja muskaria, mutta enimmäkseen olin yksin lasten kanssa. Puoliso oli töissä.

Yksin vauvan kanssa.

Nro 3 jatkaa:

Olen itse oikeastaan aika introvertti, enkä olisi kokenut kaipaavani äitiseuraa ihan noin paljon, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten hyvää tuo viikoittain toistuva rutiini minullekin teki. Se ensimmäinen äitikaveri on myöhemmin sanonut, että mun rauhallinen seura oli ollut hänelle kuin henkireikä. Kaveri on itse hyvin ulospäinsuuntautunut, ja vauva kärsi jonkinasteisesta koliikista. Kuulema rauha laskeutui, kun minä vauvani kanssa tulin, istuttiin sohvalla imettämässä kahvimukit edessä ja kaikki oli hyvin. Minä voin puolestani sanoa, että olisin varmaan sulkeutunut kotiin ihan liikaa ilman tuota liikkeelle patistavaa äitikaveria. Ihania muistoja.

Olin kyllä yksin, en edes kokeillut mammaryhmiä koska en usko niiden sopivan minulle. Kaverit taas olivat kiireisiä yliopisto- opinnoissaan. Mutta en tiedä olisinko jaksanutkaan, sillä olin yksinhuoltaja ja vauva huono nukkuja. Nukuin siis käytännössä aina, kun lapsikin. Silloin asuimme kaupungissa, joten kahdesti päivässä tein parin tunnin vaunulenkit, kaupassa käytiin vaunujen kanssa jne. joten en kyhjöttänyt vain sisällä. Heti kun oppi istumaan, ostettiin vauva- allasta kotiin, keinua, hiekkalaatikkoa sun muuta, niin oli kiva puuhastella. Rannalla käytiin köllöttelee ässä lähes päivittäin ja vauvakin tykkäsi "uittamisesta", kun ei osannut vielä pelätä tai arastella. Ei ollut kyllä mitenkään yksinäinen olo. En tiedä miten, jos vauva olisi syntynyt talvella, oli kevätvauva ja hyvin lämmin kesä 2010.

Yksin vauvan kanssa. Mulla oli surkea itsetunto ja uskoin et ei kukaan haluais mun kanssa viettää aikaa. Itkin ja pyytelin jopa vauvalta anteeksi kun joutuu olemaan minun lapsi. Onneksi nykyään voin jo paremmin.

Olin kotona. Mies oli aamusta iltaan töissä.

Vierailija kirjoitti:

Yksin vauvan kanssa. Mulla oli surkea itsetunto ja uskoin et ei kukaan haluais mun kanssa viettää aikaa. Itkin ja pyytelin jopa vauvalta anteeksi kun joutuu olemaan minun lapsi. Onneksi nykyään voin jo paremmin.

Voi ei , aina tosi ikävää lukea tällaista ( vaikka siis hyvä, että kirjoitit koska et ole mitenkään ainut yksinäinen vanhempi). Onneksi tosiaan voit nyt paremmin <3 

Mitä luulet, mikä siihen auttoi, jos joku vaikka saisi vinkkiä tästä ?

Minä jäin leskeksi raskausaikana, mutta onneksi oli paljon ystäviä, kavereita ja lapsuuskodin perhe ja suku, jotka olivat tukena. Minulla oli myös paljon tuttuja, jotka olivat yhtä aikaa äitiys- tai vanhempainvapaalla ja he asuivatkin suhteellisen lähellä ja minulla oli auto käytössä niin kauemmaksikin pääsi.

Olen todella kiitollinen yhä näin lähes 20 vuotta myöhemmin heidän ymmärryksestään ja läsnäolostaan tuona kaoottisena aikana. 

Kaikkien vauvojeni kanssa olen ollut aina yksin ja ilman sukua. Ei mitään apua olla saatu koskaan mistään ja yksin on pärjättävä aina. Isovanhempia ei kiinnosta, eivät viitsi olla lainkaan lastenlasten elämässä.

Tätä se on äitinä olo, ei mitään yhteisöllisyyttä ja edes isovanhemmat ei välitä pätkän vertaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin vauvan kanssa. Mulla oli surkea itsetunto ja uskoin et ei kukaan haluais mun kanssa viettää aikaa. Itkin ja pyytelin jopa vauvalta anteeksi kun joutuu olemaan minun lapsi. Onneksi nykyään voin jo paremmin.

Voi ei , aina tosi ikävää lukea tällaista ( vaikka siis hyvä, että kirjoitit koska et ole mitenkään ainut yksinäinen vanhempi). Onneksi tosiaan voit nyt paremmin <3 

Mitä luulet, mikä siihen auttoi, jos joku vaikka saisi vinkkiä tästä ?

Siihe autto tajuaminen ettei tälläset ajatukset oo normaalia ja hakeuduin terapiaan. Nopeasti sainki diagnoosiksi vaikean masennuksen ja aloin saamaan paljon hoitoa ja tukea. Mulle määrättiin oikeus kunnan kodinhoitajaan ja koska olin nuori äiti nii nuorisoetsivä alkoi myös käymään meillä ja käyttää mua ihmisten ilmoilla ja oli tavallaa palkallinen kaveri

Mun mies tekee kotona töitä, joten syötiin yhdessä jne. Kävin perhekerhossa, tosin sellainen tuli vasta, kun ensimmäinen lapseni oli ehkä parivuotias. 

Kävin pari kertaa pikkukaupungin ainoassa mammakerhossa, mutta se oli niin sisäänpäinlämpiävä juorukerho, että luovutin. Lähipiirissä oli onneksi pari muutakin tuoretta äitiä, joiden kanssa vietimme vauva-aikaa.

Seurakunnan perhekerho

Oli mammaryhmä, mutta jälkiviisaana ajattelen, että ilman olisi ollut parempi. Ryhmästä jäi tyhjää käteen ja aina piti olla lähtemässä jonnekin.

Kävin kerhoissa vauvan kanssa, mutta yksinäinen olin sielläkin.

Yhdellä ystävällä on melkein saman ikäinen lapsi, vietin aikaa hänen kanssaan tai yksin vauvan kanssa. Enemmän oikeastaan yksin, en ole koskaan ollut kovin seurallinen. Ystävä yritti ottaa mukaan mammaryhmään, mutta ei tosiaankaan ollut minun juttuni. Merkkivaatehurmosta, kilpailua siitä kuka imettää eniten ja pisimpään, "tissittelyä" ja muita karmeita mammasanoja.

Olisin ujona varmasti jäänyt yksin kotiin esikoisen kanssa mutta naapurin rouvalla oli muutamaa kuukautta vanhempi vauva ja hän oli päättänyt että meistä tulee äitikavereita, niin meistä tulikin koska hän ei antanut periksi ja puolipakotti minua mukaan kaikenlaisiin vauvaryhmiin. Nyt muutamista tuona aikana tapaamistani äideistä on tullut hyviä ystäviä joiden kanssa tehdään paljon kaikenlaista yhdessä, ilman lapsiakin. Esikoinen on nyt 8 ja kuopus 5. 

Suosittelen menemään vaikkei huvittaisikaan, äitikaverit ovat äärimmäisen tärkeitä omalle mielenterveydelle.