Poikien äidit, pelottaako tulevaisuus..?

yleensä metsä vastaa kuten sinne huudetaan.

Saa olla aika kieroonkasvatettu miniä, jos ei minun kanssani tule toimeen.

Anoppi kun ei nähtävästi osaa tehdä mitään oikein :-( Aina mokaa vaikka kuinka yrittäisi. Tulen oman anoppini kanssa ihan hyvin toimeen ja ymmärrän ettei asioista voi olla aina samaa mieltä, kunnioitan häntä kuitenkin mieheni äitinä.



Tuurillani saan teitenkin miniäkseni hirvittävän kotkottajan, jolle mikään ei riitä tai jota ei voi miellyttää vain siksi että sattuu olemaan anoppi :-(

ja olette täydellisiä miniöitäkin, mutta kun just se oma anoppi sattuu olemaan ääliö?

muttei kyllä jjust se, että musta joskus tulee anoppi. Enempi pelottaa se, jos musta ei tulekaan anoppia eikä poika löydäkään/saakaan itselleen kumppania. Sitten pelottaa sota ja ilmastomuutos jne.



Mulla on kyllä ihan hyvät välit välit anoppiini.

Mulla on kaksi poikaa ei tyttöjä. Mietin joskus haikeana että noinkohan pojat aikuisena viettää esim jouluja meillä jos osuu kohdalle miniä joka tykkää enemmän omasta perheestään eikä pysty tasapuolisuuteen!



Itsellä on muutama erittäin kiva ja mukava ystävä jotka ymmärtääkseni tulee ihan kivasti toimeen anoppiensa kanssa. Siltikin anoppi ja appi on aina kakkossijalla kaikissa asioissa miniän omiin vanhempiin verrattuna.



Mutta täytyy yrittää kasvattaa sellaiset pojat jotka haluavat tulla meille vielä aikuisenakin ja yrittää hurmata miniät jotenkin!

kyllä meilläkin on niin, että mä en haluis mieheni vanhemmilla olla, joten esim joulut vietetään mun vanhemmilla.. tajuan kyllä et se tuntuu niistä pahalta. mies käy keskenään lasten kanssa siellä koko ajan... nyt olen ajatellut vähän terästäytyä ja kokeilla eka vaikka pääsiäistä siellä... pitäis oikeasti naisten tajuta että jossain vaiheessa se on oma osa!!!

Pelottaa just se, että löytääkö rauhallinen poikani puolisokseen mukavan ja tavallisen tytön. Ettei vaan ihastuisi pinnalliseen pissikseen, mille ei kelpaa mikään :(

uskon että poikani oppivat elämään oikein, ja valitsevat oikein. Mulla on neljä poikaa ja kaksi tyttä, enemmän tulevaisuus tyttöjen puolesta pelottaa jos näin ajatellaan.

Miniät eivät ole minulle taatusti niin tärkeitä ihmisiä että heidän mielipiteensä minusta hetkauttaisi puoleen tai toiseen. Jos sen takia sitten en näe lastenlapsia niin ei sekään minua tapa. Ja kuka takaa että tyttärenikään pitäisi minusta isona tai haluaisi olla minun kanssani tekemisissä? En minäkään välitä omasta äidistäni.



Terveisin neljän pojan ja yhden tytön äiti.

Enemmän mä pelkään tytön puolesta. Pelottaa että se saa jonkun psykopaatti hakkaajan ja alistajan miehekseen. Toivottavasti ei.

Osaan olla puuttumatta toisten asioihin. Enemmän taitaa pelottaa miten tytär tulee toimeen anoppinsa kanssa, se kun tuntuu olevan se kinkkinen juttu.

mutta sekä mies että ystävättäret on jo tuominneet mut "maailman karmeimmaksi anopiksi ikinä", joten mulla on vaan kaikki voitettavaa:) Itteänikin mietityttää, mitä siitä tulee, mutta turha mun on alkaa mitään esittäkään ja samaa toivon miniöiltänikin (tai vävyiltä, mistä sitä ikinä tietää) ,ollaan kaikki sitä mitä ollaan ja sitten etsitään avoimella keskustelulla ne tavat miten voidaan toimia yhteisymmärryksessä.

Mua ärsyttää kyllä anopissani se että hän on koko ajan puuttumassa meidän elämään ja neuvomassa, tiedän että minusta ei tule samanlainen. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Poikakin on vasta 7-vuotias. Joko tässä nyt pitää ruveta pelkäämään ja suremaan "lapsen menettämistä".

sillä aion hyväksyä poikieni vaimot sellaisina kuin he ovat, en puutu heidän elämänsä valintoihin ja tekemisiin vaan kunnioitan heidän päätöksiään, tekivätpä he mitä tahansa.



Toimin juuri päinvastoin kuin oma anoppini tekee.

Tai pikemminkin toivon kovasti poikieni löytävän itselleen sellaisen vaimon, jonka kanssa minä tulen hyvin toimeen. Olen melko varma, että rakastuvat vahvoihin naisiin (meidän suvussa on miehillä ollut tapana), mutta toivottavasti myös mukaviin ja reiluihin. ;) Kamalinta olisi saada miniäksi joku neuroottinen ja epävarma kotityranni.



Itse tulen anoppini kanssa loistavasti toimeen, kunnioitamme toisiamme ihmisinä ja meillä on aika samanlaiset käsitykset lasten kasvatuksesta.

Toisaalta, omassa anopissa olisi arvosteltavaa koko AV-raadille enempi mitä kykenette käsittelemään, jos jotkin viralliset AV-anoppi-kriteerit pitäis täyttää. ;)



Ne anopin geenit kun on pojassansa, ja samaten omissa lapsissani, ja itepä valitsin! :)

Mutta kieltämättä pelottaa, että osaanko olla omalle miniälleni hyvä anoppi. Sellainen joka ei puutu, mutta välittää, antaa apuaan, muttei tuppaudu. On lähellä, mutta tarpeeksi kaukana. Ei arvostele, vaan suvaitsee, ja ymmärtää, että pojan vaimo ja perhe on ykkössijalla pojan elämässä ja anoppi ja appi vaan statisteja.

Itsellänikään ei ole mitään kamalia anoppeja ollut (huom. kolmas menossa), joten en ole traumatisoitunut. Luulen, että minusta tulee ihan ok anoppi.