Tunnenko turhaan syyllisyyttä? :( Asiaa pettämishaluista ja oman avioliiton hoitamisesta

Minulla on ollut jo pitkään houkutuksia kokeilla kaikkea kivaa muidenkin kuin oman mieheni kanssa. Sellainen olisi kuitenkin täysin moraalini vastaista, joten en pidä sitä ollenkaan realistisena vaihtoehtona. Pääni sisällä kuohuu kuitenkin.



Olen koettanut hoitaa omaa suhdettani, että nämä ajatukset unohtuisivat. Avioliittoni on periaatteessa ihan ok, perusasiat ovat kunnossa. En haluaisi vaihtaa miestäni elämänkumppanina kehenkään. Tästä vain puuttuu kaikki jännitys, ja se varmaan on yksi ongelman aiheuttaja. Toinen on se, että saan ajoittain mieheltäni paljon vähemmän huomiota naisena kuin kaipaisin. Onneksi huomion puute on vain kausittaista ja olemme pystyneet puhumaan siitä.



Vaikka en ole sormellanikaan koskenut vieraisiin miehiin, niin tunnen syyllisyyttä jo pelkästään näistä ajatuksista. Koen syyllisyyttä myös siitä, että yrityksistä huolimatta en löydä avioliitostani sellaista tunnetason tyydytystä kuin haluaisin.



Ja mitä enemmän koen syyllisyyttä, sitä korkeammalle täydellisen elämän rimani nousee. En kykene rakastamaan miestäni niin hyvin kuin haluaisin, vaan olen tällainen muista haaveileva paska. Tältä siis tuntuu.



Järkeni sanoo, että syytän itseäni turhaan. Mitä mieltä olette - onko näin? Vai onko minulla oikeasti syytäkin piehtaroida itsesyytöksissä?



Ja pääseekö tällaisesta jotenkin eteenpäin? Oletteko te päässeet?