G: olisitko halunnut, että oma äitisi olisi ollut kotiäiti?

olen adoptoitu ja alati vaihtuvat hoitajat eivät ainakaan olleet tilanteessa eduksi.

[

Äitini sai minut kun oli 18v eikä osaamista tosiaankaan ollut vaikka hyvää tahtoa löytyi varmaan enemmän kuin paljon (ei siis ollut mikään juhliva teinixi). Huh kauhea - minusta tuli "näinkin" normaali vain ja ainoastaan päiväkodin ansiosta.

mutta maatalon emäntänä teki pitkää päivää. Pidän häntä siis työssä käyneenä, ei missään nimessä kotirouvana, kuten naapurissa oli.



Olisin halunnut samanikäisten seuraan lapsena, mutta maaseudulla ei ollut päivähoitoa. Seurakunnan kerhoihin en sopeutunut vaan jäin jalkoihin. Koulussa jouduin heti kiusatuksi. En ts. osannut olla toisten lasten kanssa, enkä ollut oppinut mitään puolustusmekanismeja. Koulukiusattu olin melkein koko peruskoulun ajan.



Omat lapseni käyvät päiväkodissa ja muutenkin pidän huolta, että eivät jää jalkoihin. Haluan myös, että tyttäreni näkee äitinsä esikuvana - naisena joka oli opiskellut, matkustellut, teki uraa ja hoiti kotia ja lapsia yhdessä isän kanssa. Ts. haluan vahvistaa hänellä sitä uskoa, että on mahdollista saavuttaa kaikki!

Olisin varmasti paljon enemmä sekaisin kuin nyt.

Äiti on ihan jees tyyppi nykyään sillain pieninä annoksina. Mutta ainakin silloin kun olin lapsi muistan vaan äitin katkeruuden ja kiukun ja raivokohtaukset. Tuli vissiin mentyä naimisiin ja tehtyä lapsia liian nuorena ja sitten harmitti.

Joululahjat saattoivat lentää seinään kun "en minä tätä toivonut" ja muutenkin äiti tuntui olevan aina tosi stressantunut.

jälkeenpäin en haluaisi senkään vertaa, ja hän oli kotiäiti siihen asti, että menin kouluun.



Itse käyn töissä ja mies kanssa, mutta lapset hoidetaan kotona. Meidän lapset ei edes kysyttäessä haluaisi päiväkotiin ( itse muistan n. 4-5-vuotiaasta lähtien halunneeni todella, en koskaan "päässyt") Tosin mä järjestän lapsilleni tosi paljon toimintaa, ja kavereitakin löytyy paljon, ja tietty sisaruksista seuraa toisilleen.

En vaihtaisi sitä toisenlaiseen, enkä arvostele rakkaiden vanhempieni valintoja.



Olen mielestäni tasapainoinen ja elämään positiivisesti suhtautuva työssäkäyvä äiti.

Minä olisin halunnut päiväkotiin, siellä oli naapurin lapset ja muskari pidettiin siellä ja se oli täynnä ihania leluja ja vaikka mitä jännää... Itse olin perhepäivähoitajalla, joka oli ihan kiva, mutta muut lapset oli paljon isompia. Olin aika yksin.

Huh... Äitini ei varsinaisesti luonut "uraa", mutta oli kovin työkeskeinen ihminen, ja välillä siksi tosi stressaantunutkin. Oli käytännössä (ja myöhemmin oikeestikin) yh, eli minä ja siskoni oltiin tosi paljon kahdestaan. Tää siis 70-luvulla. Isosiskoni on ihan varmasti tilanteesta kärsinyt enemmän, koskapa on joutunut mun hoitajaksi vähän liikaakin, mutta tasan tarkkaan tiedän, ettei olis kuun akullan valkeana halunnut äidin olevan kotona kuitenkaan!! Absurdi ajatus kylläkin, koska se ei olisi ollut mitenkään edes mahdollista, olihan hän ainoa tienaaja perheessä. Mutta ei ole sillä tavalla kovin "äidillistä" sorttia, eikä olisi todellakaan viihtynyt kotona. Hyvä, ettäoli töissä ja teki pitkää päivää!! ;-) Ja kiitollinenkin olen, sillä tienasi katon päämme päälle ja vaikka kaikkea ei ollut, mitä oltais haluttu, niin hyvin kuitenkin tultiin toimeen. Mutta kotiäiti - ei ikinä!! ;-)

Laittoi välipalan ja Aku Ankan valmiiksi pöytään kun tulin kotiin ja huikkasi sängystä kirjanlukemisensa lomasta, että terve! No, en ollut ainakaan avainlapsi, koska ulko-ovi ei ollut lukossa.

Kun tulin koulusta kotiin niin äiti oli kotona.

Välipala ja päivällinen olivat ajallaan valmiina, ei tarvinnut tehdä itse mitään eikä odottaa nälkäisenä koska saa päivällisen.



Ei valittamista. Jos olisi varaa niin olisin itsekin kotiäitinä ainakin sen aikaa kun lapset ovat ala-asteella.

ja luulisin että aitini ei olisi aktiivisesti osannut hakea mulle seuraa siten kuin päiväkodissa sain. Muutenkin oli hyvä päästä vähän kodin ulkopuolelle, meilllä oli usein vähän ahdistava ilmapiiri vanhempien skismojen takia.

Äitini on luovalla alalla, ja oli parhaiten tasapainossa kun sai toteuttaa itseään työssään - jota tosin sai tehdä myös kotona. Koko hoitajapaletti on käyty läpi: isä, isovanhemmat, perhepäivähoitajat, naapurin mummo, MLL:n hoitajat, SRK:n päiväkerho ja tarha.



Ja mitä minusta tuli? No, taiteilija myös.

enkä osaa kuvitella millainen olisin nyt, jos äiti olisi ollut kotona. Siitä sen sijaan olen aivan varma, että äiti olisi pimahtanut totaalisesti kotiäitinä, ja sehän ei olisi ollut hyväksi kellekään, eihän :-)

Tämä erityisyys olisi kadonnut jos olisi ollut vain kotona. Uskoisin että hän olisi mieluummin ollut kotona kuin töissä jos olisi ollut varaa valita...

Ensimmäisen vuoden ajalta minulla ei ole mielikuvia, mutta lopusta on. Äiti ei ole koskaan ollut tyytymätön kotona oloon, ei ole sitä ainakaan meille ilmaissut ja siksi minusta tuntuu, että paketti on ollut kunnossa kaikkien osalta.

mummola oli vieressä ja siellä sai paljon parempaa hoitoa, päiväkodissa en ole ollut päivääkään. Mutta siis mummun seurassa viihtyi paremmin...

minä olin yksinäinen lapsi, pikkuveli oli 4v nuorempi. Olisin varmasti halunnut päiväkotiin jos yleensä olisin tiennyt että sellaisia on olemassa, sielä olisi ollut kavereita, asia joka oli lapsena suuri haaveeni.

Sekä minä että veljeni olimme hyvin syrjäänvetäytyviä koulussa, emme osanneet olla toisten lasten kanssa.

Lisäksi minua hävetti, että äitini on "vain" kotona, kun muiden äidit olivat opettajia, sairaanhoitajia, kokkeja tms. Lapsuus oli myös taloudellisesti melko niukkaa.

Äitini oli opettaja ja haki meidät aikaisin hoidosta (vaikkapa ennen klo 13 tai aika pian sen jälkeen). Mulla jäi usein leikit kavereiden kanssa kesken ja muistan vieläkin sen harmituksen. Kotona olisin kuollut tylsyyteen. Parasta oli, kun pääsin eskariin ja kouluun. Muistan pitkin ala-astetta harmitelleeni, että miksi minä en saanut olla tarhassa, vaan mun piti olla jossain "pikkuhoidossa" (ajattelin näin pienestä perhepäivähoitajaryhmästä). Eskarissa oli todella paljon askartelua ja leikkikavereita - ja perhepäivähoitajalla usein todella tylsää. Muistan, kun en saanut edes piirtää, vaikka olisin halunnut.



Juu, ja mun lapsuudenystävät, kaikki 7, on siis jo tuolta esikouluajalta lähtien samoja. Mun logiikka harmitukselleni oli, että olisin tutustunut niihin kaikkiin tyyppeihin jo pari vuotta aiemmin. Ystävät kun tulivat eskariin eskarin yhteydessä olevasta päiväkodista.