Mitä mieltä olette sellaisesta ihmisestä, joka on ollut koko peruskouluajan tosi ujo...

Itseasiassa näin kävi yhdessä luokkakokouksessa..

Yksi poika oli ollut todella hiljainen eikä puhunut paljoa mitään.. Luokkakokoukseen oli kasvattanut lihaksia (siis käynyt punttisalilla) ja oli symppis kaveri!! Ihan yllätyin ja olin todella iloinen hänen puolestaan!! :) Kiva, kun ei pelännyt enää omaa varjoaankin.. ja pääsimme ihan juttelemaankin.

Ovat herkkiä ihmisiä, jotka joutuivat jostain syystä silmätikuiksi koulussa. Useimmilla meno muuttunut positiiviseksi siinä vaiheessa, kun ovat siirtyneet lukioon ja pahimmat kiusaajat amiksen autopuolelle. Viimeistään aikuisten elämään siirtyessään ovat saaneet huomata, että heidänkin laisilleen on paikka maailmassa. :)

Eiköhän yläasteella olla ihan keskenkasvuisia, joten 14-vuotias voi kasvaa ja kehittyä moneen suuntaan.

hän on saanut itsevarmuutta. Ei sen kummempaa - sellaistahan tapahtuu.

Mua ei kyllä kiusattu. Mutta muuten kärsin peruskoulussa ja lukiossakin ujoudestani. Olisin halunnut tehdä niin paljon enemmän ja olla niin paljon enemmän muiden mukana. Minulla ainakin ujous liittyi huonoon itsetuntoon "ei noita kiinnosta mun puheet, ei ne halua kuitenkaan olla mun kanssa, olen rumakin" vaikka eihän kukaan koskaan niin ollut sanonnut.

Nyt aikuisena olen löytänyt ammatin, jossa joudun / saan koko ajan olla ihmisten kanssa tekemisissä, ohjaan ryhmäliikuntatunteja vapaa-ajalla ja olen mielestäni ihan hyvännäköinen.

Muutos tapahtui pikkuhiljaa opiskeluaikana, kun pääsin pois lapsuudenkodin vaikutuspiiristä.

on munkin kokemuspiirin mukaan käynyt niin, että ovat vähän jämähtäneet siihen "suosittuna" olemiseen, jotenkin kuvitelleet, että heidän mahtava persoonansa kantaisi kovinkin pitkälle... sitten ollaan lihanleikkaajana lähikaupassa, naimisissa toisen "suositun" kanssa (joka on joku kouluttamaton duunari, joka tykkää hengata vielä 30-vuotiaana viikonloput niiden ya-kavereiden kanssa), eikä elämä enää näytäkään niin siistiltä, kuin silloin teininä.

Ja ajattelen, että niin sitä ei tiedäkään, miten monilla ikätovereilla on voinut olla huonosti asiat. Tunnen monta ankanpoikasta, joista on joutsen kuoriutunut iän myötä. Tunnen myös luokan suosittuja tyttöjä, joista on tullut happamia akkoja.

Mulla oli lapsena hyvin huonot kotiolosuhteet joka ilmeni yllä kuvaamalla tavalla. Mutta niinhän siinä on käynyt, aikuisena ilman lapsuuden perhettäni olen saanut itsevarmuutta ja "aikuistunut". Ei sen kummempaa.

-ap-

Ja ajattelen, että niin sitä ei tiedäkään, miten monilla ikätovereilla on voinut olla huonosti asiat. Tunnen monta ankanpoikasta, joista on joutsen kuoriutunut iän myötä. Tunnen myös luokan suosittuja tyttöjä, joista on tullut happamia akkoja.

Mutta jos tämä ihminen kysyisi mitä mieltä olen hänessä tapahtuneesta muutoksesta, mutta tajuaisin heti, että tämän ihmisen itsetunto on alhainen. Ja jos tekisi suuren numeron muutoksestaan, niin enpä jaksaisi häntä kauaa katella.



On normaalia, että ihmiset muuttuvat ja silloin kun muutos on positiivinen ja ihminen on onnellinen, niin se hienoa. Niin että ole sinäkin iloinen sinussa tapahtuneesta muutoksesta. Älä mieti mitä muut ajattelee, vaan elä ja ole onnellinen. On hienoa, että olet päässyt vaikeiden aikojen lävitse ja sinulla menee nyt hyvin.

on munkin kokemuspiirin mukaan käynyt niin, että ovat vähän jämähtäneet siihen "suosittuna" olemiseen, jotenkin kuvitelleet, että heidän mahtava persoonansa kantaisi kovinkin pitkälle... sitten ollaan lihanleikkaajana lähikaupassa, naimisissa toisen "suositun" kanssa (joka on joku kouluttamaton duunari, joka tykkää hengata vielä 30-vuotiaana viikonloput niiden ya-kavereiden kanssa), eikä elämä enää näytäkään niin siistiltä, kuin silloin teininä.

Olet ihan oikeassa. Jos tekisin siitä suuren numeron ja kyselisin hirveästi mitä mieltä muut on musta, en olisi todellisuudessa muuttunut muuta kuin pinnallisesti. Itsetuntoni olisi yhtä surkea. Olen just ajatellu samaa ja että se olis tosi noloa.

-ap-

muutimme mieheni kanssa ulkomaille parikymppisinä ja siellä piti tulla itsekseen toimeen, kun ei alussa kieltäkään osannut, joten siellä muutuin ihan eri ihmiseksi. Itseluottamus kasvoi valtavasti! Kouluaikoina juuri esim.esitelmän pito oli aivan kauhea paikka, mutta nyt toisten ihmisten eteen joutuminen ei tunnukkaan juuri miltään.

Miten sun vanhemmat / isommat sisaruksesi suhtautuivat suhun lapsena?

Mielenkiintoista, että minäkin muutuin pikkuhiljaa opiskeluaikana kuin irtaannuin lapsuuteni kodin vaikutuspiiristä. Olen lukenut, että kasvatus vaikuttaa hyvin hallitsevasti ihmisen persoonallisuuteen kun ihminen on lapsi ja asuu vanhempien kanssa. Kun ihminen muuttaa aikuisena pois, alkavat geenit ottamaan ihmisestä jopa ylivallan. En itse tiedä mikä on totta mutta olen itse hämmentynyt radikaalista muutoksestani. Ehkä mä en ole saanut olla lapsena se oma itseni.

-ap-

Vanhempani eivät suhteutuneet minuun kovinkaan kannustavasti. Isäni oli alkoholisti ja ei juuri lapsiaan ehtinyt kasvattaa, äitini piti perhettä koossa ja hankki ruuat, vaatteet, hoiti siis kaiken käytännön elämän. Joten ei siinä äidillä varmaan riittänyt voimia kolmen lapsen henkiseen kasvattamiseen. Niin usein sain äidiltä kuulla: "ei tuosta kuitenkaa mitää tule" "pitäiskö sun nyt vain luopua noista suunnitelmista" ... Lukioon menin lähes ainoana suvusta, mutta yliopisto-opintoihin olisin kotoa tarvinnut enemmän kannustusta ja rohkaisua edes pyrkimään sinne. Niinpä nyt sitten aikuisena jatko-opiskelen työn ohessa. Muutos minussa on viimeisen reilun 10 vuoden aikana ollut melkoinen ja todellakin uskon lapsuuden kodin väheksyvän ja lannistavan ilmapiirin vaikuttaneen kovasti. Ja edelleen se vaikuttaa niin, että ensi viikolla, kun on lomaa ja pitäisi lähteä kotiseudulle sukulaisiin, niin ei kyllä huvita yhtään. Siellä on ihmisiä joita haluan nähdä, mutta se pelkkä paikkakunta aiheuttaa inhoa.Nyt uskon olevani ihminen, jollaiseksi minut on tarkoitettu. Välillä tosin en meinaa uskoa itsekään, olenko todella tällainen, vai se ujo, vetäytyvä tyttö, joka ei ole missään hyvä.

Munkin isä on alkoholisti ja munkin äiti hoiti "kaiken" kotona raha-asioista lastenhoitoon saakka. Mun isä on kiusannut mua yhdessä muiden sisarusteni kanssa. Ne on nolaillu, nöyryyttäny , halveksinu mua päivittäin.Olen ainoa lapsuuden perheestäni joka ei ole akateemisesti kouluttautunut. Mutta nyt haluan sen ja olen motivoitunut. Peruskoulussa muhun oli iskostettu asenne; en mä osaa, en tee läksyjä kun en osaa kuitenkaan. Mun sisarukset ja isä vastustivat mun hakemista yliopistoon. Se ei kuulema sovi mulle. Lukion meinasin keskeyttää kun veljeni haukku mut niin maahan. Aijoin hänen mukaansa kirjoittaa niin huonosti kirjoituksissa, että olen häpeäksi koko suvulle.



Olet kohtalotoverini! Tsemppiä sulle jatkossakin. Lue Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa! Ellet sitten ole lukenut jo.

-ap-

Itse asiassa kun jälkeen päin muistelen joitakin kiusaamistilanteita koulussa, mua alkaa naurattaa. Ne on ollut sellasia pilke silmäkulmassa piruiluja joihin olisin nykyisessä psyykkisessä tilassa vaan nauranu ja pirullu takas. Niin teenkin nykyään! Sitten on ollu sellasta syrjimistä, halveksimista että olen valittu aina vikana liikuntatunneilla joukkueisiin ja syöny yksin tyhjässä pöydässä ruokalassa. Ne ei naurata. Muistan sen halveksivan ja ylimielisen katseen muiden 95 % koulutovereitteni kasvoissa kun he katsoivat mua.



Kiusaamista on niin hirvittävän eri tasoista! Leikkimielisestä oman kaverin kiusottelusta sellaiseen, jossa narsistinen luonnehäiriöinen tai jopa psykopaatti murskaa puolisonsa tai lapsensa koko psyyken. Puoliso voi aina häippästä tai soittaa poliisin mutta pieni lapsi ei.

-ap-