Parhaat vuodet elämästäni ovat olleet ajan tappamista
Mietin tätä tänään kun olin kävelylenkillä. Oikeastaan 12-vuotiaaksi asti sitä oli normaali. Sitten putosi porukoista. Yli 20-vuotta yksin, ei yhtään ystävää. Käytännössä vain tappanut aikaa. Yrittänyt muuttaa elämää, mutta lytätty niin monta kertaa, että lopulta vain lopettanut sen yrittämisen ja tyytynyt osaansa.
Kun katsoo minkälaiseksi on muuttunut siitä sosiaalisesta lapsesta, jolla oli paljon kavereita ja harrastuksia, niin ero on kuin yöllä ja päivällä.
Tärkeä sosiaalinen harjaantuminen jäi kokematta kriittisessä teini-iässä. Sitä on sosiaalisesti lapsen kengissä. Voisi sanoa, että jäi jumiin siihen 12-vuotiaan henkiseen maailmaan.
Mahdollisuuksia olisi ollut tyttöystäviin, mutta sitä on tuollaisissa tilanteissa "halvaantunut". Ei osaa toimia, ei saa sanaa suustaan, pelko ottaa vallan. Osa näistä tilanteista kalvaa vieläkin mieltä. Toinen osoitti selvästi kiinnostuksen, itse ei saanut sanaa suustaan, vaikka jokainen solu kehossa halusi sen muodostaa, ja päästää ilmoille. Ei menisi päivääkään, että näitä ei miettisi.
Se normaali tarina. Koulukiusaaminen koettu. Työpaikkakiusaaminen koettu. Sairastumisia ja vastoinkäymisiä koettu liiankin kanssa. Monta täydellistä burnouttia. Jossain masennuksen ja manian välimaastossa sotkenut asiat monta kertaa täydelliseen solmuun. Addiktioita koettu, asunnottomuus koettu. Lista on loputon.
Olen kuitenkin ollut työelämässä yli kymmenen vuotta ja onnistunut koulutuksen hankkimaan. Työnteko oli nautinnollista. En vain pitänyt kiusaamisesta ja jatkuvasta nälvimisestä. Se nälviminen ja vittuilu muistutti aivan oman isäni "lyttäävää kasvatusmallia". Sitä sai kokea työelämässä jokainen päivä. Lopulta täydellinen burnout ja otin loparit. Ei vaan pystynyt. Sitä pisti oman kuupan äärirajoille sietäessään väkisin sitä paskaa vuodesta toiseen.
En tiedä mitä tässä tekisi, vai tekisikö mitään? En usko, että elämäni enää tulee paremmaksi muuttumaan. Korkeintaan huonommaksi. Ei tätä muuta paremmaksi enää kuin suoranainen ihme.
Niistä jutuista mitä on kokenut elämänsä aikana, ei kehtaa kertoa kenellekään. Ei edes anonyymina netissä. Vaikea kuvitella, että uskaltaisi vuodattaa jollekin psykiatrille/psykologille koko elämänstoorinsa.
Yksinäisyys on aika yleistä nykypäivänä.