Lue keskustelun säännöt.
Olen elämän kolhujen myötä muuttunut itsekkäämmäksi. En jaksa murehtia enää muiden hyvinvointia, pidän huolen vain omastani.
17.07.2020 |
Aiemmin välitin enemmän muista ja tahdoin auttaa. En koskaan uhrannut omaa hyvinvointiani muiden kustannuksella, mutta todella halusin huolehtia omien voimavarojeni mukaan. Muutama ihminen, jota autoin, kohteli minua aika huonosti. Elämä on nyt muutenkin mennyt siihen pisteeseen, että voin henkisesti aika huonosti, enkä jaksa juurikaan välittää muista enää. Minua ei kiinnosta muiden ihmisten hyvinvointi juuri ollenkaan. En ole perheellinen. Lemmikkieläinteni hyvinvoinnista huolehdin. He ovat kaikkeni. Onko muille käynyt näin?
Kommentit (30)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan se että sitä apua ei ole saanut takaisin mitä on muille tarjonnut. Olen ollut olkapäänä, kuunnellut, auttanut, jopa rahallisesti joitakin ihmisiä kun pystyin sen tekemään, mutta takaisin en ole saanut mitään silloin kun mä olisin sitä tarvinnut. Päinvastoin, lisää pyyntöjä. Ainoat, jotka ovat mua tukeneet, on mies ja lapset, joten he ovat ainoat, joista mä enää välitän tai joita missään autan.
Kiva kun muutkin kertovat kokemuksistaan. Alapeukkua ihmettelen. En pysty pakottamaan itseäni välittämään tai murehtimaan muista, tai ehkä pystyn, mutta jos sen teen, niin hajoan lopullisesti. ap
Hyvä. Koska kaikkien hyvinvointi on heidän oma asia. Ei se kannettu vesi kaivossa pysy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Olen myös ns. karsinut ihan ronskisti voimavaroja kuluttavat ihmiset ympäriltäni, enkä pidä heihin mitään yhteyttä. Paljon helpompi elää. Haluan käyttää aikani läheisien ihmisten kanssa, jotka eivät syö kaikkia voimia vaan antavat voimia.
Tuttua mullekin, paitsi että voin henkisesti ihan hyvin, olen vain kyllästynyt auttamaan loputtomiin. Sitä ajattelee että kun auttaa niin toinen pääsee jaloilleen ja pärjää taas yksinkin. No eipä pääse. En ota vastuuta jos toinen on krooninen luuseri. Nautin elämästäni enkä enää murehdi toisten murheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama minulla. Isäni oli myös auttaja. Pyöritti omaa yritystä. Keräsi ison omaisuuden ja jos joku oli pulassa tai tarvitsi rahaa niin hän hoiti senkin. Puolitoista vuotta sitten hän kuoli ja muut perheenjäsenet vasta silloin tajusivat mitä kaikkea hän oli tehnyt. Kuoleman jälkeen äitini ja sisarukseni koittivat asettaa minut samaan rooliin koska olen perheestä ainoa jolla on mitään käsitystä talousasioista tai virallisten asioiden hoidosta (verotus ym.) Hetken niitä hoidinkin mutta olisi pitänyt esim ryhtyä maksamaan 10 vuotta vanhemman veljeni laskuja (toki siis verkkopankissa hänen tililtään) "että ne nyt tulee hoidetuksi" niin totesin että tämä oli tässä. Nyt sitten ihmettelevät suureen ääneen kaikkia ihme lappuja joita se postisetä tuo. Totean kyselyihin että en tiedä mistä on kyse enkä aio selvittää. Vähän ovat välit viilenneet mutta oma jaksaminen on parantunut.
Aivan oikea päätös. Suurin osa ihmisistä on todella itsekkäitä joten olen jo aikaa sitten katsonut parhaaksi hoitaa vain oman tonttini. Samoin kokevat, lukaiskaapa tämä ketju.
https://www.vauva.fi/keskustelu/2732982/ma-haluaisin-erakoitua-en-jaksa…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sama juttu kuin AP. Ex-vaimon käytös erotilanteessa katkeroitti mieleni ja nykyään huolehdin vain lapsistani ja itsestäni. Palakoon muuten vaikka koko maailma, ei kiinnosta. M40
Vierailija kirjoitti:
Tuttua mullekin, paitsi että voin henkisesti ihan hyvin, olen vain kyllästynyt auttamaan loputtomiin. Sitä ajattelee että kun auttaa niin toinen pääsee jaloilleen ja pärjää taas yksinkin. No eipä pääse. En ota vastuuta jos toinen on krooninen luuseri. Nautin elämästäni enkä enää murehdi toisten murheita.
Tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on väistämätön asia oppia elämässä. Liian kiltti ei kannata olla, ihmiset kyllä ottavat kaiken hyödyn irti sellaisista.
Näinhän se on tehtävä ettei joudu muiden sylkykupiksi.
Olen aina ollut kiltti ja uhrautuvainen ja siitä seurasi sitä, että minua käytettiin häikäilemättömästi hyväksi. Kun olen ystäväpiirissä ainut, joka ei juo niin oletettiin mm. että minulla on aina aikaa kuskailla ihmisiä (usein myös ilman korvauksia). Tähän saattoi mennä jopa kolmasosa ajasta jos lähti illanviettoon. Tämä vain yhtenä esimerkkinä.
Nykyään en jaksa enää miellyttää muita. Olen opettelemassa tervettä itsekkyyttä. Ainut kenen kohdalla joustan on rakas kummityttöni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan se että sitä apua ei ole saanut takaisin mitä on muille tarjonnut. Olen ollut olkapäänä, kuunnellut, auttanut, jopa rahallisesti joitakin ihmisiä kun pystyin sen tekemään, mutta takaisin en ole saanut mitään silloin kun mä olisin sitä tarvinnut. Päinvastoin, lisää pyyntöjä. Ainoat, jotka ovat mua tukeneet, on mies ja lapset, joten he ovat ainoat, joista mä enää välitän tai joita missään autan.
Juuri kuin itse olisin kirjoittanut, sillä erotuksella että oma lapseni, nyt siis jo hyvästi aikuinen, jää entistä enemmän taka-alalle, koska hän, vaikkakin ymmärrettävästi koska on sairas, on niin raskas ihminen, joka vain ottaa ja ottaa koskaan antamatta takaisin.
Mies on ainoa joka oikeasti on rinnalla kulkemassa, ja konkreettisesti apuna, sekä kuuntelijana, kuten minäkin hänelle. Edelleen autan pikkujutuissa, kuten lainaan peräkärryä joskus, tai vahdin siskon lasta tunnin, mutta semmoinen omat voimat vievä auttaminen on jäissä pysyvästi. Siinä samalla kun kasvatin sairasta lasta, minua käytti hyväksi myös moni muu, sekä taloudellisesti että henkisesti. Autoin koska kuvittelin itsekin saavani apua, ja koska koin empätiaa toista kohtaan vaikeassa tilanteessa, tiesinhän itsekin vaikeuksista paljon. Koskaan ei tullut sitä päivää että minua olisi kukaan auttanut, mukaan lukien viranomaiset ja tai terveydenhuolto plus muut instanssit.
En usko enää mihinkään muuhun kuin omaan hyvään ja miehen hyvään, ja tosi pieneen piiriin joidena kanssa enää viitsin aikaani viettää.
Hyvä niin.
Minä autan kyllä, jos on jotakin todella kamalaa tapahtunut. Opettelin mm. pitämään puhelimen öisin äänettömänä, ettei tule mitään " poikaystäväni jätti minut" tai "meillä oli kauhea riita ja nyt toinen ei vastaa puhelimeen, tarvitsen kyydin hänen luokseen" ym puheluita. Halusin nukkuakin joskus.
Varsinkin, kun vastavuoroisesti homma ei toiminut. Ei kyllä tulisi mieleenkään soitella tuollaisista keskellä yötä. Jos minulle tapahtui jotakin kamalaa, (läheisen kuolema) jouduin kasaamaan itseni ja lohduttamaan kaveriani, joka ei edes ollut tekemisissä henkilön kanssa. Samalla kuuntelin mitä kamalaa hänellekin on käynyt ja tuin häntä.
Muitakin pettymyksiä on ollut lapsuudesta asti ja nyt en vaan enää jaksa. Jokainen pitäköön huolen itsestään. Itsestään se onni ja rakkauskin löytyy tai niin sitä sanotaan.
Ainoa oikea tuki on ollut mieheni, jonka olen tuntenut vähemmän aikaa, kuin kaverini. Hän auttoi minua näkemään asiat oikeassa mittasuhteessa.
Auta nyt itseäsi ja laita oma elämä kuntoon. Käytä kaikki keinot mitä keksit. Jos tarvitset ulkopuolista apua, käänny ammattilaisen puoleen. Läheisiltä ei ana saa sitä mitä tarvitsee.
Vierailija kirjoitti:
Tuttua mullekin, paitsi että voin henkisesti ihan hyvin, olen vain kyllästynyt auttamaan loputtomiin. Sitä ajattelee että kun auttaa niin toinen pääsee jaloilleen ja pärjää taas yksinkin. No eipä pääse. En ota vastuuta jos toinen on krooninen luuseri. Nautin elämästäni enkä enää murehdi toisten murheita.
Samoin. Ajattelin myös, että tuen rankimman ajan ja sitten pärjää yksin, saan itsekin huilia. Mutta kun toinen ei osaa olla yksin. Tai tarvitsee muuten vaan koko ajan seuraa.
Löysi uuden miehen ja ajattelin, että nyt vähän helpottaa, mutta ei. Minuun tukeutui paljon enemmän, kuin mieheensä ja vaati todella paljon. Mies oli töissä, niin heti valitti, kun ei ole ketään kuka välittää tai pitää seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Aivan oikea päätös. Suurin osa ihmisistä on todella itsekkäitä joten olen jo aikaa sitten katsonut parhaaksi hoitaa vain oman tonttini. Samoin kokevat, lukaiskaapa tämä ketju.
https://www.vauva.fi/keskustelu/2732982/ma-haluaisin-erakoitua-en-jaksa…
Ihmiset ovat niin itsekkäitä. Kaikkien pitäisi ajatella enemmän minua.
"enkä jaksa juurikaan välittää muista enää"
Jos ei jaksa, niin ei jaksa.
Ajattelen itse, että vain hätätilanteissa ja suurissa, vakavissa asioissa minun kuuluu tilapäisesti uhrautua ja venyä, jos sellainen tilanne lähelle sattuu. Muuten toki autan voimieni mukaan.
Jokaisen on lopulta itse opeteltava tunnistamaan rajansa eli voimansa ja kykynsä sekä opeteltava tekemään valintoja ne tiedostaen. Jotkut kutsuvat sitä (terveeksi) itsekkyydeksi, minä kutsun sitä vain rehellisyydeksi ja itsensä tuntemiseksi.
Auttaminen sinänsä on hyvä. Ei siitä pidä tehdä hyvettä, että minähän en auta.
Avain on nähdäkseni tuo rehellisyys omien voimiensa suhteen. Ei oman rajallisuutensa tiedostaminen ja sen mukaan eläminen ole itsekästä, välinpitämättömyyttä, väärin tms.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
Tuttua mullekin, paitsi että voin henkisesti ihan hyvin, olen vain kyllästynyt auttamaan loputtomiin. Sitä ajattelee että kun auttaa niin toinen pääsee jaloilleen ja pärjää taas yksinkin. No eipä pääse. En ota vastuuta jos toinen on krooninen luuseri. Nautin elämästäni enkä enää murehdi toisten murheita.
Näissä tapauksissa autettava ei usein ole pyytänyt eikä halunnut apua. Se kuitenkin otetaan kohteliaisuudesta ja toivostakin vastaan, vaikka sisimmässään tietää, ettei ole valmis/pysty muuttamaan elämäänsä. Sitten auttaja turhautuu, kun apu ei ole kelvannut tai vaikuttanut toivotusti.
On olemassa sellaisiakin ongelmia, jotka vaatii monta yritystä nousta ylös, kuten masennus. Ja sitten on sellaisia ongelmia, jotka vaativat tietynlaista apua, eikä maallikon ymmärrys ja osaaminen riitä esimerkiksi totuttamaan uusia käyttäytymismalleja adhd-ihmiselle tai hillitsemään maanisen ihmisen vimmaa. Kuulostaa, että ap on auttanut jotain aika ongelmaisia ihmisiä, kun kutsuu heitä ylemmyydentuntoisesti luusereiksi. Eri asia on kaverina auttaa vaikka talonmaalauksessa tai maksaa yksi lasku, kuin ottaa jonkun ongelmavyyhti kokonaan hoidettavakseen.
Tunnistan itseni. Tosin olin 46 vuotta sidoksissa erilaisiin hoitoprojekteihin. Kun viimeinenkin murehdittava kuoli kaksi vuotta sitten, olen huomannut, etten yksinkertaisesti enää jaksa paapoa muita. Opettelen vähitellen huolehtimaan itsestäni.