Kamalin "ystäväsi"? Nykyinen tai entinen.

Esitti kaveria, kertoi asiat eteenpäin.. pala helvetissä.

Narsistinen sadisti. Nauttii jokaisesta aiheuttamastaan haavasta, elää käyttääkseen hyväkseen ja satuttaakseen. Kaikkea pahaa hänelle ja saastaiselle pershedelmälleen.

Ei mikään superpaha, mutta eräänlainen hyväksikäyttäjä, halusi nähdä aina, kun tarvitsi jotain. Ilmainen lastenvahti olisi pitänyt myös jatkuvasti olla. Oli sellainen vitsin varjolla loukkaava. Saattoi omille tutuilleen vitsailla minun perheestäni (minusta olivat sellaisia asioita, joita ei pitäisi vitsinä levitellä). Kuulen vieläkin päässäni sen röhönaurun, vaikka ei olla oltu tekemisissä muutamaan vuoteen.

Todennäköisesti hänellä oli jonkinlainen persoonallisuushäiriö. Ei nyt ihan full hd -narsisti, mutta piirteitä, jotka sopivat narsistiseen, huomionhakuiseen sekä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön.

Tästä seurasi kontrollointia, juonittelua, valehtelua, väkivaltaa, omaisuuden tuhoamista, kateellisuutta, katkeruutta, vihamielisyyttä...

Keräsi tietoja ihmisistä, kertoi eteenpäin ja eteni urallaan...

Ei ystävä, mutta entinen kaveri, joka kertoi kaiken sanomani ja tekemäni eteenpäin ehkä naiiviuttaan, kun ei ymmärtänyt, että tietyt ihmiset sitten levittelivät niitä asioita vääristeltyinä ja väritettyinä.

Joskus 25-vuotiaana olin työyhteisössä, jonka kahta minua vanhempaa voimakaspersoonaista naista pidin ystävinäni. He olivat ylitsevuotavan ystävällisiä ja kannustavia minua kohtaan ja saatoimme tauoilla jutella kuin ystävät.

Keskenään he olivat olleet kavereita jo pidempään nuoruudesta asti.

Kiertoteitse sitten kuulin, kuinka olivat pilkanneet minua varsin ilkein sanakääntein ja se kyllä tuntui suorastaan petolliselta. Työni hoidin aina hyvin, siitä ei ollut kysymys. Osansa heidän pilkastaan olivat toisaalta saaneet muutamat muutkin. Tuli niin täysin puskista, itselläni oli aivan vastakkainen kuva heistä. Melko yleistähän tuollainen on, mutta osui jotenkin arkaan paikkaan.

Onneksi ystävänsä voi valita ja välttämättömän asioinnin ilkeiden ihmisen kanssa pitää muodollisena.

Hiljalleen välit siitä jonkinverran korjaantuivat sen reilun kymmenen vuoden aikana, minkä samassa työyhteisössä hieman eri asemissa toimimme. Säröhän tuollaisesta luottamukseen jää, en oikein vieläkään täysin ymmärrä mikä mahtoi heidän ilkeän juoruilunsa taustalla olla.

Mutta juu, pahin ”ystävyysromahdus” on tuo. Nopeasti toisaalta aikuistuu ja karaistuu, kun tuollaista sattuu.

Tämä on entinen ystävä:

- suuttui kun en työpäivinä vastannut miljooniin puheluihin. Itse hän ei ole koskaan töitä tehnyt.

-jauhoi omia ongelmiaan jatkuvasti, jopa useita tunteja. Ongelmien jatkuva aihe oli miehet. Miksi hän ei saa miestä jne. Muiden ongelmat olivat tämän rinnalla vähäisiä.

-suuttui kun jouduin vakavan sairauden vuoksi teholle useammaksi päiväksi ja toipuminen kesti kauan.

-suuttui kun en ostanut usean sadan euron lahjaa. Hän ei koskaan ole ostanut muille mitään. Tai ainakaan minulle.

-oletti että tarjoan aina ruuan ravintolassa

Onneksi on entinen.

Aluksi hän oli super-hauskaa seuraa. Asuimme vierekkäisissä kortteleissa ja näimme todella usein. Tutustuessamme olimme molemmat sinkkuja, joten yleensä jo aamusta tapasimme kahvin merkeissä jommankumman luona.

Jossainvaiheessa hän alkoi vähän kiukutella tai syyllistää, kun näin muita ystäviäni. Hän olisi juuri silloin tarvinnut minua, sielunsiskoaan ja ainoaa luottohenkilöään.

Kaikki muut ystäväni olivat hänen mielestään syystä tai toisesta huonoja. Pian hän jo haukkuikin kaikki pataluhiksi; joku oli yksinkertainen, toinen taas snobi... Jne.

Löysin poikaystävän, ja siitähän riemu repesi, kun en ollutkaan enää hänen seuranaan aamusta iltaan.

Poikakaverini oli kuulemma "kuolaava idiootti" ja rumakin vielä.

Seuraavaksi hän alkoi haukkua minua. Mutta aina niin, että ensin kehui, nostatti mielialaa, heitti huumoria kanssani, tms, ja sitten silmiinsä tuli sellainen kylmä ja ilkeä katse. Ja alkoi säälimätön vlttuilu, arvostelu, lyttääminen, julkinen nolaaminen.

En koskaan osannut tehdä mitään oikein, olin tyhmä, taas vähän lihonut, sanonut jotakin käsittämättömän idioottimaista...

Lopulta tilanne oli jo niin paha, että uskoin itsekin kaikki, mitä hän minusta sanoi. Olin aiemmin ollut sosiaalinen, itsevarma ja elämäniloinen. Nyt olin vain varjo entisestäni. En uskaltanut puhuakaan juuri mitään, sillä tämä hullu aikapommi saattoi räjähtää mistä vain.

Onneksi minulla oli rakastava ja ihana poikaystävä, jonka avustuksella ymmärsin jättää tuon sairaan käärmeen ja sain itseni takaisin.

Tästä on toistakymmentä vuotta aikaa, olemme muutaman kerran törmänneet kadulla, mutta olen katsonut toiseen suuntaan.

En oikein vieläkään ymmärrä, mikä ihmeen valta hänellä minuun oli.

Up

Pahin "ystävä" oli vahva manipuloimaan ja käyttämään minua hyväkseen. Tutustuin aikuisiällä .Kuten suurin osa narsisteista piti herttaista tyyliään yllä, kaikki sujui, kunnes aloin kiinnittämään huomiota hänen herkkänahkaisuuteensa. Mitään ei voinut mistään sanoa, ei pienestäkään asiallisesti, ja hän oli aina oikeassa ja koko ajan äänessä.  Hän myös halusi omia elämäni ja olla osa minun sukuani nimittelemällä itseänsä sisareksemme tai serkuksi tai mitä vaan keksi. Puuttui aivan kaikkeen, mitä tein tai päätin ja lopulta en kertonut hänelle enää kuin valitut palat elämästäni. Kun otin etäisyyttä hän pyrki iholleni kuin kissanpennuntavoin avuttomana,  silmät räpsytellen kyynelistä ja voiko hän kääntyä minun apuni puoleeni siitä tai tästä. Minä avuliaana luonteena heti ansassa, että joo, tottakai autan ja laitan muutkin auttamaan. JOnkin ajan kuluttua kännisiä raivariviestejä ihan mistä tahansa pikku jutusta, jossa olin oman mielipiteeni hänelle esittänyt. Vallanhaluista ja rumaa sanankäyttöä. Tapajuoppokin.

Nyt päätin, että saa jäädä elämästäni. Energisyöppö. Se päätös tuntui hyvältä. Varmasti taas räpiköi jonkun ongelman kanssa, mutta asia mietitty ja rajat vedetty. Ei enää.

Kouluaikojen kaveri, joka oli aina äänessä ja minä kuuntelin. Suhteemme väljähtyi, kun löysin nykyisen aviomieheni ja elämäntilanteenikin on jo pitkään ollut täysin erilainen kuin tämän ongelmaisen ystäväni.

Minulla on mies ja pienet lapset sekä tärkeä työura. Koska teen töitä, on minulla ollut aina myös aikaa matkustella jne. Eli minulla on elämä, hänellä ei.

Hän ei koskaan saanut koulutustaan vastaavaa työtä, en tiedä miksi. Nykyään hän taitaa olla ihan eläkkeellä. Hänellä on sairauksia, joita lääkäri ei myönnä. Hän rypee vanhassa nuoruudn suhteessaan, josta hänellä on lapsi. Miestä hän ei ole vuosiin tavannut, mutta aina puhui hänestä. Uutta miestä hän ei koskaan saanut / halunnut, koska eivät niin tasokkaita kuin hänelle olisi kelvannut.

Ihmettelen nykyään, miksi lähdin aikoinaan niin hyväksi kaveriksi tällaiselle ongelmaihmiselle. Ystävyyden pitää olla vastavuoroista, en halua olla kenellekään psykologi tai pelkkä kuuntelija.

Mulla ei ole koskaan ollut kamalia ystäviä. Kaikkien kanssa ei ystävyys ole kestänyt kymmeniä vuosia vaan monet ovat jääneet. Hyviä ihmisiä kuitenkin kaikki nykyiset ja entiset ystäväni.

Yksi työkaveri oli kyllä sellainen, että ensin oli mielinkielin ja mukava, jossain vaiheessa kääntyi ja alkoi haukkua mua selän takana ja murjottaa edessäpäin. Ikinä en saanut tietää olinko jotenkin loukannut. Kysyttäessä vastasi, että tällaisessa keskustelussa pitää olla koko tiimi ja esimies paikalla, muuten ei keskustella. Eikä sitten keskusteltu.