Muita yksinäisiä (äitejä) ?

Vertaistukea?

Oletko kokeillut hey vina tai momzie sovelluksia?

Elin aivan samanlaista elämää lapseni ollessa vauva/taapero ja ne olivat synkimmät vuoteni ikinä. Ahdistuin ja masennuin, varasin ajan psykologille saadakseni edes jonkinlaista helpotusta ja tunteiden purkukanavaa. Pidin itseäni maailman surkeimpana äitinä, koska en "jaksanut" olla vain kahdestaan lapsen kanssa. Miehelläkin oli samaan aikaan vaikeaa töissä, eikä sen jaksaminen enää riittänyt minuun. Psykologikin sanoi, että mun suurin ongelma on yksinäisyys.

Noista ajoista on jo useampi vuosi, mutta joskus mietin jälkiviisaana mitä olisin voinut tehdä toisin. Huomasin myös, että pelkkä äitiys ei riitä kaverisuhteiden luomiseen. Tämän havaitsin muskarissa ja avoimessa päiväkodissa. Paras olisi ollut jonkinlaisen harrastuksen aloittaminen, johon ei liity mitään mammailua. Tosin en tiedä, miten tämä korona-aika ja sun raskaus vaikuttaa. Ei myöskään kannata aliarvoida online-kavereiden merkitystä; olen jo yli vuosikymmenen pelannut yhtä nettipeliä ja vaikka en ketään kasvotusten tavannutkaan, muutaman ihmisen höpöttelyseura oli mulle henkireikä noina yksinäisinä vuosina.

Vierailija kirjoitti:

Elin aivan samanlaista elämää lapseni ollessa vauva/taapero ja ne olivat synkimmät vuoteni ikinä. Ahdistuin ja masennuin, varasin ajan psykologille saadakseni edes jonkinlaista helpotusta ja tunteiden purkukanavaa. Pidin itseäni maailman surkeimpana äitinä, koska en "jaksanut" olla vain kahdestaan lapsen kanssa. Miehelläkin oli samaan aikaan vaikeaa töissä, eikä sen jaksaminen enää riittänyt minuun. Psykologikin sanoi, että mun suurin ongelma on yksinäisyys.

Noista ajoista on jo useampi vuosi, mutta joskus mietin jälkiviisaana mitä olisin voinut tehdä toisin. Huomasin myös, että pelkkä äitiys ei riitä kaverisuhteiden luomiseen. Tämän havaitsin muskarissa ja avoimessa päiväkodissa. Paras olisi ollut jonkinlaisen harrastuksen aloittaminen, johon ei liity mitään mammailua. Tosin en tiedä, miten tämä korona-aika ja sun raskaus vaikuttaa. Ei myöskään kannata aliarvoida online-kavereiden merkitystä; olen jo yli vuosikymmenen pelannut yhtä nettipeliä ja vaikka en ketään kasvotusten tavannutkaan, muutaman ihmisen höpöttelyseura oli mulle henkireikä noina yksinäisinä vuosina.

Olipas lohdullista, että jollain muulla on samoja tuntemuksia. Yksinäisyys nimenomaan on se suurin ongelma. Ollut toki jo ennen lasta... Minäkin kuvittelin, että äitiydellä saisi uusia ystäviä, mutta kaikilla on jo omat sukulaiset ja ystävänsä, eikä uusiin ihmisiin kiinnosta sen syvällisemmin tutustua. Ehkä joku oma harrastus olisi tosiaan hyvä ajatus. :)

Vierailija kirjoitti:

Oletko kokeillut hey vina tai momzie sovelluksia?

En ole, mutta pitää tutustua!

Et ole ainut.

Onhan meitä.. Ja minun tilanne ja tarina pääpiirteittäin hyvinkin samanlainen..

Vierailija kirjoitti:

Onhan meitä.. Ja minun tilanne ja tarina pääpiirteittäin hyvinkin samanlainen..

Lohdullista kuulla, että en ole ainoa. Samaan aikaan myös niin surullista.

Kuulostaa valitettavan tutulta.

Tuo kieroileva äiti syö elämäniloa aikalailla, ja häntä ei vaan saa aisoihin. Voi, kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, jos äitisuhde olisi normaali. Hyvästä en osaa edes haaveilla...

Uskoisin, että kyse on melko tavallisesta ongelmasta. Mulla on kolme pientä lasta ja raskainta siinä on yksinäisyys. Ei ketään kiinnosta mun olemassa olo. Lasten kanssa menee ihan hyvin ja arki rullaa omalla painollaan. Mulla vain ei ole muuta elämää kuin lapset ja mieskin on aina töissä. Olin jo ennen lapsiakin melko yksinäinen, mutta tuntuu, että perheellistyminen vei ne vähätkin tuttavat ja kun ei ole töissä, niin nekin sosiaaliset kontaktit katosivat. Ehkä jonkinlainen ratkaisu mullekin olisi kokeilla jotain harraatusta ilman lapsia. Lähinnä siksi, että tulisi muutakin kuin yksin lasten kanssa kökkiminen.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin, että kyse on melko tavallisesta ongelmasta. Mulla on kolme pientä lasta ja raskainta siinä on yksinäisyys. Ei ketään kiinnosta mun olemassa olo. Lasten kanssa menee ihan hyvin ja arki rullaa omalla painollaan. Mulla vain ei ole muuta elämää kuin lapset ja mieskin on aina töissä. Olin jo ennen lapsiakin melko yksinäinen, mutta tuntuu, että perheellistyminen vei ne vähätkin tuttavat ja kun ei ole töissä, niin nekin sosiaaliset kontaktit katosivat. Ehkä jonkinlainen ratkaisu mullekin olisi kokeilla jotain harraatusta ilman lapsia. Lähinnä siksi, että tulisi muutakin kuin yksin lasten kanssa kökkiminen.

Kyllä tämä yksinäisyys varmasti on valitettavan yleistä, vaikka siitä ei niin puhutakaan. Niin monet äidit hehkuttaa (somessa), kuinka olivat taas jossain mammatreffeillä, ja kuinka ihanaa se on, kun on vertaistukea. Siksi kuvittelin, että äitiys auttaa saamaan uusia ystäviä, mutta ei... Vaikka perhekahviloissa käydäänkin. Toki niitäkään ei nyt kesällä tai korona aikaan toki ole.

Kannattaa yrittää etsiä myös muista piireistä ystäviä kuin äitipiireistä, sillä nämä muodostuvat yleensä syvemmiksi ja merkityksellisimmiksi. Välillä niistä toisista äideistä saattaa löytyä joku helmi, mutta usein ne menevät jossain vaiheessa ikäväksi kilpailuksi ja vertailuksi. Minun lapsellani on kehitysviivästymä, ja kyllä siinä paljastui yksikin ystävä lampaasta sudeksi, kun hänelle se oli tavallaan mahdollisuus "nostattaa" omaa lastaan. Surullista, mutta pisimpään kotona ovat yleensä myös ne, jotka lataavat lapsiinsa eniten tunteita ja toiveita, eivätkä yritä täyttää niitä omalla kohdalla omassa elämässään. Ei tietenkään aina näin, mutta aika keskiverrosti se tuntuu noin menevän. Työelämään paluu helpottaa, mutta jos ei halua laittaa vielä pientä päivähoitoon, niin siinäkin on vähän harmi jos sen tekee tavallaan omia toiveita vasten. 

Onko sinulla mahdollisuutta aloittaa mitään omaa harrastusta, joku missä on tarkoitus ja pystyykin juttelemaan välillä muille? Miten olisi joku kansalaisopiston kirjoitus, taide, musiikki, kieli ym. kurssi? Kyllä näihin tulee usein sellaisia, jotka haluavat nimenomaan seuraa ja saatatte löytää yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Onko miehellä siskoa tai yhtään ketään omassa suvussa, jota kohti voit lähestyä ystävyyden merkeissä? Ja sitten vielä sellainen, että mene ehdottamasti puhumaan neuvolapsykologille äitisi aiheuttamasta mielipahasta. Vaikka luulet ettei äitisi vaikuta omaan vanhemmuutesi, niin kyllä hän vaikuttaa. Puhumalla ammattilaisen kanssa, vähennät hänen tuomaa taakkaa elämässäsi!

Yksinäisyys on niin musertavaa. :( Se vie paljon iloa elämästä. Luulen, että sulla juuret juontaa jo sinne lapsuuteen ja äitisi rajattomaan ja kieroilevaan käytökseen, syntyy joku ulkopuolisuuden/yksinäisyyden tunnelukko. Itsellä samanlaisia kokemuksia ja vaikuttaa uusien ystävyyssuhteiden luomiseen, jokin minussa on että en saa kavereita. Toisaalta sitten ne muutamat joita on, tukeutuvat ehkä liikaakin minuun enkä osaa pitää rajojani. Surettaa myös lapsieni vuoksi, kun ajattelen että siirtyykö tämä myös heille. :( Vanhempi lapsi on jo kouluikäinen ja liikkuu itsekseen kavereiden kanssa, mutta tuntuu pahalta kun nuorempi lapsi kyselee koska hänelle tulee joku kaveri kylään leikkimään ym. Kun ei niitä vain ole, keitä voisi kysyä kahvittelemaan meille ja samalla lapset saisivat leikkiä.. Harva vanhempi päästää alle kouluikäistä lasta yksin kyläilemään kenenkään kotiin jos ei tunne vanhempia, enhän itsekään päästäisi.

Tsemppiä Ap sinulle ja muillekin yksinäisille. Ehkä yksinäisyys jossain vaiheessa helpottaa edes vähän.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on niin musertavaa. :( Se vie paljon iloa elämästä. Luulen, että sulla juuret juontaa jo sinne lapsuuteen ja äitisi rajattomaan ja kieroilevaan käytökseen, syntyy joku ulkopuolisuuden/yksinäisyyden tunnelukko. Itsellä samanlaisia kokemuksia ja vaikuttaa uusien ystävyyssuhteiden luomiseen, jokin minussa on että en saa kavereita. Toisaalta sitten ne muutamat joita on, tukeutuvat ehkä liikaakin minuun enkä osaa pitää rajojani. Surettaa myös lapsieni vuoksi, kun ajattelen että siirtyykö tämä myös heille. :( Vanhempi lapsi on jo kouluikäinen ja liikkuu itsekseen kavereiden kanssa, mutta tuntuu pahalta kun nuorempi lapsi kyselee koska hänelle tulee joku kaveri kylään leikkimään ym. Kun ei niitä vain ole, keitä voisi kysyä kahvittelemaan meille ja samalla lapset saisivat leikkiä.. Harva vanhempi päästää alle kouluikäistä lasta yksin kyläilemään kenenkään kotiin jos ei tunne vanhempia, enhän itsekään päästäisi.

Tsemppiä Ap sinulle ja muillekin yksinäisille. Ehkä yksinäisyys jossain vaiheessa helpottaa edes vähän.

Älä stressaa liikaa. Alle kouluikäiset lapset hankkivat kyllä itse niitä ystävyyssuhteita siellä päivähoidossa, eivätkä vielä tarvitse vanhempaansa tähän organisoimaan jatkuvia leikkiterffejä. Jos hän käy kerhossa/päivähoidossa/eskarissa, niin se on ihan riittävästi. Mielestäni se on karhunpalvelus lapselle, jos jo kovin pienenä opetetaan, että mikään ei ole tärkeämpää kuin olla suosittu/saada kavereita paljon. Tuossa vaiheessa perhesuhteet ja läheiset aikuissuhteet ovat vielä tärkeämpiä, ja niin se kuuluu mennäkin. Kaveruutta ja yhdessä leikkiä harjoitellaan vasta.

Tietysti hän puhuu noin, koska ihailee isosisarustaan, ja haluaa olla samanlainen kun hän. 

Mullakin on kieroileva äiti. Hän onkin syönyt koko kapasiteettini olla sosiaalinen sillä, että osasi itse peittää hirveän hyvin pelkällä syyttelyllä sen, että onkin itse se perheen epäsosiaalinen hylkiö ja sai uskoteltua minulle, että olen niin epäsosiaalisesti käyttäytyvä, ettei minun pidä edes koittaa lähestyä ihmisiä aidosti omana itsenäni.

Itse hänen omiin sosiaalisiin taitoihinsa kuuluu se, että luodaan pinnallinen ja epäaito ystävyys johonkin hyvältä ulospäin elämässään näyttävään ihmiseen.

En koskaan arvostanut sellaista, niinpä olin kuulemma hirveän huonokäytöksinen, koska olin siis aito ja vajavainen ihminen.

Kaipaisin ihan hirveästi ihmisiä, jotka välittäisivät minusta, mutta suoraan sanottuna olen aika katkera ihmisille. Miksi? Sen takia, että kukaan ei osannut mitätöidä äitini sanoja. Olen ymmärtänyt muidenkin käytöksestä, että en ole muille yhtään mitään, olen viallinen, olen epäkelpo, olen kamalaja he ovat mieluummin ilman minua.

Tähän tarvittiin äitini sekä YKSI ikäiseni, jonka käytös viittasi mielestäni tuollaiseen ajatteluun ja joka OMASTA MIELESTÄÄN oli ystäväni ja joka alkoi aika ”ystävyyssuhteemme” alussa osoittaa, että MÄ en kuulemma ollut HÄNEN ystävänsä. No, en täysin varauksitta ollutkaan, hän oli entinen kiusaajani. Mitäs, jos hän olisi hiukan hävennyt sitä, ja pyytänyt anteeksi? Eipä tietenkään.

Joten olen katkera ihmisille, jotka eivät ole välittämeet eivätkä auttaneet, enkä tiedä, mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on kieroileva äiti. Hän onkin syönyt koko kapasiteettini olla sosiaalinen sillä, että osasi itse peittää hirveän hyvin pelkällä syyttelyllä sen, että onkin itse se perheen epäsosiaalinen hylkiö ja sai uskoteltua minulle, että olen niin epäsosiaalisesti käyttäytyvä, ettei minun pidä edes koittaa lähestyä ihmisiä aidosti omana itsenäni.

Itse hänen omiin sosiaalisiin taitoihinsa kuuluu se, että luodaan pinnallinen ja epäaito ystävyys johonkin hyvältä ulospäin elämässään näyttävään ihmiseen.

En koskaan arvostanut sellaista, niinpä olin kuulemma hirveän huonokäytöksinen, koska olin siis aito ja vajavainen ihminen.

Kaipaisin ihan hirveästi ihmisiä, jotka välittäisivät minusta, mutta suoraan sanottuna olen aika katkera ihmisille. Miksi? Sen takia, että kukaan ei osannut mitätöidä äitini sanoja. Olen ymmärtänyt muidenkin käytöksestä, että en ole muille yhtään mitään, olen viallinen, olen epäkelpo, olen kamalaja he ovat mieluummin ilman minua.

Tähän tarvittiin äitini sekä YKSI ikäiseni, jonka käytös viittasi mielestäni tuollaiseen ajatteluun ja joka OMASTA MIELESTÄÄN oli ystäväni ja joka alkoi aika ”ystävyyssuhteemme” alussa osoittaa, että MÄ en kuulemma ollut HÄNEN ystävänsä. No, en täysin varauksitta ollutkaan, hän oli entinen kiusaajani. Mitäs, jos hän olisi hiukan hävennyt sitä, ja pyytänyt anteeksi? Eipä tietenkään.

Joten olen katkera ihmisille, jotka eivät ole välittämeet eivätkä auttaneet, enkä tiedä, mitä tehdä.

Jatkan vielä, että jos olikin ihmisiä, joista tuli se fiilis, että olisivat mieluummin ilman minua, niin tavallaan se ei loukkaa minua niin paljon, mutta siitä on syntynyt ongelma silti. Minusta siihen on kaksi etenemistapaa, mutta minua on siis estetty käyttämästä kumpaakin. Tapa 1. on se, että ottaa asian puheeksi suoraan sellaisen ihmisen kanssa.

Tämänkin epäsosiaalinen äitini, joka ei mielestäni ole yhtään hyvä ihmissuhteissa, mutta silti syytteli minua siitä, että mä olen niissä kamala, pilasi sillä, että ei suostunut olemaan millään tavalla tukenani ja kuuntelemaan, jos ystävä oli loukkaantunut, jos en ollut tarkoittanut loukata ja tukenut minua, koska ei ymmärtänyt epäsosiaalisena narsistina, että sellainen sattuisi minua tosi pahasti. Ei koskaan ollut minään tukena minulle.päin vastoin olisi saatta ut korkeintaan mennä kaverini selän taakse syyttelemään minua lisää.

Siksi en voi ut toimia tavalla 1. Ja siis äitini mielestä minun pitää jättää sellainen kaveri rauhaan, eikä selvittää mitään. Eli siis kun asioissa on monesti toisessakin vikaa, niin tämä toinen piti vääryyksineen jättää rauhaan ja kärsiä itse, sen sijaan, että otti ennemmin vaikka toisen kanssa yhteen.

Tapa 2. Antaa sellaisen ihmisen olla ja suunnata kohti uusia ystäviä. Tämäkään ei käynyt, koska jos en tiedä, mikä aiemmassa ystävyydessä meni vikaaan, en koe ok:ksi suunnata kohti uusia. Se teki minusta tosi epävarman. Sitä pahensi se, että äitini ei tietenkään kannustanut minua sanomalla, että vanhassa ystävässänikin oli takuulla jotain vikaa (muistakaa huom. että sitä ei saanut selvittää, vaan ystävä piti ”jättää rauhaan”) vaan saattoi sanoa mulle, että ”älä ihmettele, jos ystävät jättää”. Olin kuulemma jotenkin niin kamala. Ja itselleni syntyi käsitys, että minussa on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa, minkä takia jotenkin jähmetyin ja myös masennuin, enkä kyennyt tutustumaan uusiin ihmisiin. Ajattelin, että mitä s hyödyttää, koska kukaan ei pidä minusta.

Ja siis kaiken tämän takana on se, että äitini on erittäin epäsosiaalinen narsisti, joka valehteli ja sanoi minusta, että mäolen, jolloin mä en todellakaan nähnyt hänen epäsosiaalisuuttaan, koska hän ei koskaan keskittynyt tippaakaan siihen.

Hänellä ei ole yhtäkäään aitoa ystävyyssuhdetta olemassa, ja silti pitää itseään hyvänä ystävänä. Minulle taas aitous on ihmissuhteissa juuri se juttu. Syy olla siinä ihmissuhteessa. Ei seura edes niinkään.