Mitä jos vanhemman ja lapsen luonteet ovat täysin erilaiset?

Ihan kuin minun kirjoittama! Itselläni sama tilanne yhden lapseni kanssa. Hän on hyvin hidas kaikissa toimissaan ja tunteissaan, minä olen nopea ja spontaani. Molemmat olemme itsenäisiä. Toisaalta tämä lapseni kykenee hyvin pitkäjänteiseen työskentelyyn ja tavoitteiden eteen puurtamiseen, kun taas minulle ne ovat isoja haasteita. Tilannetta auttaa ehkä se, että mieheni muistuttaa hyvin paljon kyseistä lasta.

Jossain vaiheessa, kun lapsi oli eskarilainen, meillä oli tosi vaikea vaihe. Lapsi oli niin pitkävihainen, hidas ja kaipasi valtavasti syliä ja minua jo ärsytti se ripustautuminen ja kaiken hitaus. Nyt on parempi tilanne, koska ollaan avoimesti puhuttu, miten erilaisia ollaan. Lapsi tietää, että äiti on äkkipikainen ja kärsimätön ja kykenee ymmärtämään myös sen, että on itse pitkävihainen. Ollaan puhuttu, että kaikki piirteet on oikein, mutta että meidän molempien tulee kiinnittää huomiota tiettyihin asioihin. Näitä ovat se, että minun pitää antaa aikaa ja olla kärsivällinen ja esim varoittaa lähdöstä hyvissä ajoin, kun taas lapsi yrittää opetella antamaan nopeammin anteeksi, sillä lopulta pitkävihaisuus on vain itselle epämieluisaa ja viha ikävä tunne vatsassa.

Yhteistä meille on huumorintaju, jota olen tietoisesti pyrkinyt viemään siihen suuntaan, että itselle voi nauraa ja itsestä voi laskea leikkiä. Sen avulla on sitten voitu käsitellä erilaisuutta. Hyvä juttu on ollut myös se, että iltaisin peittelyn yhteydessä pyrin aina välillä keksimään esim viisi asiaa, missä lapseni on mahtava. Vuorostaan hän keksii minusta viisi. Sanon myös suoraan, mitä piirteitä ihailen hänessä. Rankkaa tosiaan oli, kun lapsi oli pienempi. Nyt ymmärretään paremmin toisiamme.

Lisään vielä tuohon puhumattomuuteen, että se oli kaikista ärsyttävintä. Eskarilaisena lapsi kieltäytyi vihaisena sekä puhumasta että liikkumasta. Saattoi olla monta tuntia sanomatta mitään, vaikka miten yritin. Jossain vaiheessa sitten alkoi viittoilla, josta minun olisi pitänyt ymmärtää.

Aika pitkä tie ollaan kuljettu, että lapsi nyt 11v pystyy sanoittamaan tunteensa. Se on vaatinut paaaaljon syliä, siirtämistä, sitä että kun lapsi on vihainen eikä puhu, en mennyt minnekään vaan istuin vieressä vaikka tunninkin ja välillä juttelin. Hyvinä hetkinä käytiin läpi, miksi puhuminen on tärkeää ja että siitä tulee itsellekin parempi mieli. Ollaan yhdessä mietitty myös sitä, miksi asioita kannattaa tietoisesti lähteä selvittämään, vaikka se tuntuisi pahalta.

Itse en ainakaan kannata sitä, että lapsen vain annettaisi loputtomiin vetäytyä. Toki persoona on hyvä ottaa huomioon, mutta vaikeiden asioiden kohtaamista on hyvä opetella. On hyvä luoda puheyhteys, ja ainakin meillä on nyt tämän lapsen kanssa hyvä sellainen. On tullut tarpeen varhaisteinin kohdalla, jota vaivaa monenlaiset asiat.

Tsemppiä! Jokainen, myös äiti, saa olla sellainen kuin on omassa kodissa. Se on suojapaikka, jossa erilaisuuden sietäminen on tosi tärkeää perheenjäsenten onnellisuuden vuoksi.

Pitäisikö sinun aikuisena ymmärtää lastasi vai pitääkö lapsen ymmärtää aikuista. Pahinta mitä voit tehdä, on antaa lapsrsi ymmärtää että hän on vääränlainen kuin ei ole kopio sinusta.

t. etäiset välit aina oikeassa olevaan äitiin

Itsellä on kolme lasta ja yksi heistä täysin vastakohtani. Ei siinä auta kun kärsivällisyys ja kyky ymmärtää, että hän ei ole minun jatkeeni, vaan erillinen, eri tavoin elämää kokeva ja katsova ihminen, josta olen myös oppinut paljon ja saanut pohdittavaa omille käyttäytymismalleilleni ja tapaan tehdä asioita. Hän tekee ne omalla tavallaan ja ei se ole sen väärempi tapa tehdä, kun omani. :)