Lue keskustelun säännöt.
Muita jotka eivät juurikaan välitä perheestään?
22.06.2020 |
Hieman provosoiva otsikko,tiedän. Tarkoituskin saada lukija se avaamaan. Eli siis lapsuuden perheeni on useilla eri tavoin traumatisoinut minut. Onko ihmekään etten heidän kanssaan juurikaan tekemisissä ole? Lapsuudessa ja nuoruudessa koin alkoholismia, heitteelle jättöä, hylätyksi tulemisen tunnetta, haukkumista, moittimista, alistamista. Minulla on tunnekylmä laskelmoiva äiti ja etäinen raivohullu isä. Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt monen lapsuudessani tapahtuneen asian olevan perinpohjaisesti väärin. Niin väärin että nykyisin lapsi otettaisiin huostaan. Vietin hyvin nuorena jo hyvin pitkiä aikoja yksin kotona (esimerkiksi viikon pituisia aikoja) Olen oppinut varhaisessa iässä kantamaan vastuun itsestäni ja pärjäämään. Olen elänyt suuren osan elämästäni uskossa että huolimatta perheestäni, osa tapahtuneesta on normaalia. Nähtyäni kumppanien tai ystävien perhedynamiikkaa, menneitä ja nykyisiä tilanteita olen tajunnut miten vääristynyt käsitys asioista minullakin on ollut. Miten koskaan uskaltaisin tehdä omia lapsia, koska en tiedä miten paljon lapsuuteni kokemuksista saattaisi toistaa itseään. Uskon tajunneeni jo paljon vääriä tilanteita lapsuudestani, mutta voinko koskaan olla varma että tajuaisin ne kaikki? Pidin esimerkiksi normaalina sitä, että ala-aste ikäisenä valmistin lähes aina omat ruokani.
Minulle usein jätettiin rahaa vanhempien ollessa muualla ja hoidin itse itseni. Kävin kaupassa koulun jälkeen, tein ruokaa ja söin
Pesin pyykkini ja luin oman iltasatuni. Opin hyvin myös hädän tullen tyynnttämään itse itseni. Minua ei vanhempani juurikaan lohdutelleet. Ikäviä tunteita minulle ei selitetty. Opin itse hahmottamaan tunteita ja sanoittamaan niitä. Normaalisti tämä käy vanhempien avulla turvallisessa ilmapiirissä. En osannut edes kyseenalaistaa tätä elämää vääräksi, kunnes ensimmäisen poikaystäväni löydettyäni parikymmentä vuotta sitten tajusin, ettei meillä toimittu ihan kuten normaali perheessä toimitaan.
Suhteeni lapsuuden perheeseeni aiheuttaa vaikeuksia hahmottaa muiden normaalia suhdetta vanhempiinsa. Parisuhteessa tämä usein nouseekin ongelmaksi, sillä en yksinkertaisesti osaa olla kumppanin perheen kanssa yhdessä. Menen puoli väkisin mukaan mieheni vanhemmille ja esitän viihtyväni. Todellisuudessa reissu on minulle aina yhtä helvettiä. Ymmärrän sen, että normaalisti toimivassa perheessä omiin vanhempiin yhteys säilyy ja heitä halutaan tavata, mutta onko minun yksinkertaisesti oltava mukana? Juhlapyhät ovat minulle äärimmäisen hankalia. Olen yrittänyt useasti viettää vaikka joulua, mutta en voi sille mitään miten huonovointinen joka joulu silti olen. En ole ollenkaan perhekeskeinen ihminen. Viihtyisin juhlapyhinä parhaiten töissä tai yksin kotona. Olen kuitenkin viettänyt näitä perhejouluja kumppanin vanhemmilla riidan välttääkseni. Olen ehdottanut kuviota jossa olisin mukana joka kolmas visiitti, ei käy vaan aina loukkaannutaan. Sama kuvio on toistunut kaikissa suhteissani, eikä tämäkään suhde ole tuore. Kaipaisin vertaistukea saman kokeneilta ihmisiltä. Onko teille löytynyt toimivaa mallia näihin tilanteisiin? Miten selviätte juhlapyhät?
N32
Kommentit (16)
Ei tuo viihtymättömyys kumppanin vanhemmilla vällttämättä kyllä lapsuudesta johdu. Itselläni oli hyvä koti ja vanhemmat, ja olen hyvissä väleissä heidän kanssaan, mutta en todellakaan viihdy mieheni vanhempien luona. Toki silti välillä siellä käydään ja puolin toisin ollaan tavanomaisen kohteliaita. Vaikkei anoppi pidä minusta enkä minä hänestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2 jatkaa vielä, että miksi ihmeessä suostut johonkin perhejouluihin kumppanin luona? Meillä käydään jouluna vaan tapaninpäivänä pikapuoliiin kylässä molempien vanhemmilla, mutta ei vietetä aattoja yhdessä saati olla yötä kenenkään vanhemmilla. Olen aika erakkoluonne enkä sellaista halua, eikä oikeastaan mieskään.
Vierailija kirjoitti:
2 jatkaa vielä, että miksi ihmeessä suostut johonkin perhejouluihin kumppanin luona? Meillä käydään jouluna vaan tapaninpäivänä pikapuoliiin kylässä molempien vanhemmilla, mutta ei vietetä aattoja yhdessä saati olla yötä kenenkään vanhemmilla. Olen aika erakkoluonne enkä sellaista halua, eikä oikeastaan mieskään.
Välimatkan takia on oltava ainakin se 1 yö. Yleensä visiitit eivät yhteen yöhön valitettavasti jää.
N32
Sulla on väärä mies. Siis väärä mies sulle. Ei ole reilua että kumpikaan joutuu kärsimään tilanteesta. Voisit toki kokeilla jotain terapiaa, jotta sulle olisi helpompaa olla miehesi suvun kanssa.
Vertaistukea en voi sulle antaa, koska kuulun itse erittäin yhteisölliseen sukuun. Mutta olen joskus aikoinaan miettinyt, että mitä jos lapseni pariutuisivat sellaisten ihmisten kanssa, jolle yhteisöllisyys olisi ihan ehdoton no. Näin ei onneksi käynyt, mulla on meksikolainen miniä ja siihen kulttuuriin kuuluu suvun tärkeys. Toinen lapsistani on vielä sinkku.
Kuka noissa sun ehdotuksissasi loukkaantuu? Miehesi vai hänen vanhempansa tai sisaruksensa? Mä ainakin toivoisin, että jos toisella lapsellani olisi sun kaltainen puoliso, hän uskaltaisi keskustella tai edes pyytäisi mun lastani keskustelemaan asiasta mun kanssani. Olisin toki pahoillani, jos meidän suvun vuosikymmeniä jatkuneet perinteet yks kaks loppuisivat toisen lapseni osalta, mutta silti koittaisin ymmärtää ja tehdä asian sekä omalle lapselleni että miniälleni/vävylleni mahdollisimman mukavaksi. Olisin valmis tekemään myönnytyksiä, jos lapseni tulisi siitä onnellisemmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Sulla on väärä mies. Siis väärä mies sulle. Ei ole reilua että kumpikaan joutuu kärsimään tilanteesta. Voisit toki kokeilla jotain terapiaa, jotta sulle olisi helpompaa olla miehesi suvun kanssa.
Vertaistukea en voi sulle antaa, koska kuulun itse erittäin yhteisölliseen sukuun. Mutta olen joskus aikoinaan miettinyt, että mitä jos lapseni pariutuisivat sellaisten ihmisten kanssa, jolle yhteisöllisyys olisi ihan ehdoton no. Näin ei onneksi käynyt, mulla on meksikolainen miniä ja siihen kulttuuriin kuuluu suvun tärkeys. Toinen lapsistani on vielä sinkku.
Kuka noissa sun ehdotuksissasi loukkaantuu? Miehesi vai hänen vanhempansa tai sisaruksensa? Mä ainakin toivoisin, että jos toisella lapsellani olisi sun kaltainen puoliso, hän uskaltaisi keskustella tai edes pyytäisi mun lastani keskustelemaan asiasta mun kanssani. Olisin toki pahoillani, jos meidän suvun vuosikymmeniä jatkuneet perinteet yks kaks loppuisivat toisen lapseni osalta, mutta silti koittaisin ymmärtää ja tehdä asian sekä omalle lapselleni että miniälleni/vävylleni mahdollisimman mukavaksi. Olisin valmis tekemään myönnytyksiä, jos lapseni tulisi siitä onnellisemmaksi.
Sanoisin että yhteisöllinen olen kyllä. Minub yhteisöni ja perheeni ovat ystäväni. He ovat tukeneet ja olleet paikalla silloin kun olen tarvinnut, toisin kuin tämä ns oikea perheeni. Mieheni luen tietenkin perheekseni myös,mutta esim äitisuhde on minulta kokonaan jäänyt kokematta en yksinkertaisesti tiedä miten äidin kanssa ollaan. Psykoterapiassa käyn käsittelemässä lapsuuttani ja siintä aiheutuvia tunnelukkoja. Olen saanut jo lukkoja auki, mutta täytyy myöntää on vanhempani jättäneet minut aika puille paljaille. Terapiassa työsarkaa riittää...
N32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli oikein hyvä lapsuus, mutta en silti käy kotipuolessa kuin pari kertaa vuodessa. Kumppanin perheen luona en käy koskaan, vaikka he ovat varmasti aivan mukavia ihmisiä. Perhe ja suku eivät vain merkitse minulle mitään, ja olen hyvin tarkka siitä, kenen kanssa käytän rajallisen sosiaalisen energiani.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikein hyvä lapsuus, mutta en silti käy kotipuolessa kuin pari kertaa vuodessa. Kumppanin perheen luona en käy koskaan, vaikka he ovat varmasti aivan mukavia ihmisiä. Perhe ja suku eivät vain merkitse minulle mitään, ja olen hyvin tarkka siitä, kenen kanssa käytän rajallisen sosiaalisen energiani.
Haluaisin tietää kuinka kumppanisi ottaa tämän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on väärä mies. Siis väärä mies sulle. Ei ole reilua että kumpikaan joutuu kärsimään tilanteesta. Voisit toki kokeilla jotain terapiaa, jotta sulle olisi helpompaa olla miehesi suvun kanssa.
Vertaistukea en voi sulle antaa, koska kuulun itse erittäin yhteisölliseen sukuun. Mutta olen joskus aikoinaan miettinyt, että mitä jos lapseni pariutuisivat sellaisten ihmisten kanssa, jolle yhteisöllisyys olisi ihan ehdoton no. Näin ei onneksi käynyt, mulla on meksikolainen miniä ja siihen kulttuuriin kuuluu suvun tärkeys. Toinen lapsistani on vielä sinkku.
Kuka noissa sun ehdotuksissasi loukkaantuu? Miehesi vai hänen vanhempansa tai sisaruksensa? Mä ainakin toivoisin, että jos toisella lapsellani olisi sun kaltainen puoliso, hän uskaltaisi keskustella tai edes pyytäisi mun lastani keskustelemaan asiasta mun kanssani. Olisin toki pahoillani, jos meidän suvun vuosikymmeniä jatkuneet perinteet yks kaks loppuisivat toisen lapseni osalta, mutta silti koittaisin ymmärtää ja tehdä asian sekä omalle lapselleni että miniälleni/vävylleni mahdollisimman mukavaksi. Olisin valmis tekemään myönnytyksiä, jos lapseni tulisi siitä onnellisemmaksi.
Ei minua ainakaan haittaa, jos kumppanini osallistuu oman sukunsa kissanristiäisiin. Saan kyllä aikani kulumaan yksinkin erittäin hyvin. Minua vain on turha odottaa sukuloimaan. Tuskinpa tuo sinun näkökulmastasi eroaisi hirveästi siitä, että lapsesi olisi sinkku.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli oikein hyvä lapsuus, mutta en silti käy kotipuolessa kuin pari kertaa vuodessa. Kumppanin perheen luona en käy koskaan, vaikka he ovat varmasti aivan mukavia ihmisiä. Perhe ja suku eivät vain merkitse minulle mitään, ja olen hyvin tarkka siitä, kenen kanssa käytän rajallisen sosiaalisen energiani.
Haluaisin tietää kuinka kumppanisi ottaa tämän?
Kumppanini ei myöskään ole sukurakas, mitä nyt serkkujensa kanssa käy välillä brunssilla. Hän on helpottunut, kun voi viettää joulua kahdestaan minun kanssani, eikä tarvitse ottaa stressiä vanhempien ja isovanhempien kiertämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kovin paljoa yhteyksissä perheenjäseniini. Olen nuorin lapsi, sisaruksiin on iso ikäero. Vanhemmat erosivat kun olin pieni. Jäin ensin asumaan isäni luokse ja sitten äitini luokse kun isäni vaihtoi työpaikkaa toiselle paikkakunnalle. Isä ei sen jälkeen ole pitänyt juurikaan yhteyttä, joten välimme ovat etäiset. Myöskään äidin kanssa meillä ei ole kovin läheiset välit vaikka näemme useammin nykyään. Myöskään isompien sisarusten kanssa ei ole oikein koskaan päässyt syntymään sellaista luontevaa yhteyttä, molemmat muuttivat toiselle puolelle Suomea heti kun täyttivät 18. Hassuinta tässä on se, että tämä yhteyden puute on jotenkin kääntynyt minun syykseni. En oikein osaa ajatella että minun olisi pitänyt alakouluikäisenä ottaa vastuu yhteydenpidosta muihin perheenjäseniin. Tällä hetkellä minulla ei ole puolisoa mutta onhan se aina ollut ongelma jos puoliso on perhekeskeisempi. Tätä on myös vaikea selittää muille, että miksi en ole läheinen lapsuudenperheeni kanssa. Joskus saa myös kommentteja että minulla sentään on vanhemmat elossa tms. Niin on, mutta rumasti sanottuna joskus tuntuu että helpommalla pääsisi jos eivät olisi. Tunnelukkoja ja mitä ties muuta traumaa on mullakin tietysti.
Älä vietä aikaa sellaisessa seurassa, josta et nauti. Jos sukulaisjoulut ahdistavat sinua, jää kotiin ja anna puolisosi hoitaa nuo velvoitteet, jos sellaiset tarpeelliseksi kokee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla aika samanlaiset jutut kuin ap, tosin yksin ei tarvinnut juurikaan olla, mutta mieluummin olisin ollut yksin kuin katsonut sitä juopottelua ja väkivaltaa. Äitini on jo kuollut ja isäni kanssa olen tekemisissä lähinnä velvollisuudesta (en tiedä miksi koen sen velvollisuudeksi, mutta on vahva tunne). Koronakaranteeni oli hyvä, kun ei tarvinnut käydä kylässä ja sitä ei siksi ihmetelty. Kerran soitin ja hän myös soitti kerran. Puolisoa ei ole, joten ei myöskään pakollisia vierailuja. Aiempienkaan kumppaneiden kanssa vanhempien luona vierailut ei ole ollut säännöllisiä tai perinteikkäitä. Nyt "onneksi" jo ikää sen verran, että mahdollisen puolison vanhemmat saattaa jo olla mullan alla, mutta auta armias jos hänellä ja niillä aikuisilla lapsilla sekä heidän lapsillaan on jotain "keräännytään koko suku yhteen ja vietetään hauskaa aikaa", niin veikkaanpa olevani nesteessä. Se on kuitenkin sen ajan murhe, jota on turha tässä yksinelossa miettiä.
Minua on ruvennut ahdistamaan muitten perheitten kanssa vietetty aika (esim kavereiden perheiden tai näiden vanhempien) koska huomaa taas mistä olen jäänyt vaille. Taannoin oli yhdet häät, väkisin hymyilyä ja, sisäistä tyhjyyttä oli se osaltani juuri tästä syystä, ei esim siksi että itse haluaisin naimisiin vaan koska haluaisin kaverin vanhemmat ja sukulaiset..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua on ruvennut ahdistamaan muitten perheitten kanssa vietetty aika (esim kavereiden perheiden tai näiden vanhempien) koska huomaa taas mistä olen jäänyt vaille. Taannoin oli yhdet häät, väkisin hymyilyä ja, sisäistä tyhjyyttä oli se osaltani juuri tästä syystä, ei esim siksi että itse haluaisin naimisiin vaan koska haluaisin kaverin vanhemmat ja sukulaiset..
Tämä juuri! Koen tätä hyvin usein ja se varmasti vaikuttaa siihen osaamattomuuteeni noissa tilanteissa. Olen välillä katkera lähtökohdista, jotka minulle jaettiin ja joskus ihan ok asian suhteen. Koen myös jääneeni paitsi todella monesta asiasta. Se ettei hätääni kuunneltu tai otettu todesta lapsuudessa, minua ei lohdutettu, minua ei autettu missään missä apua olisin tarvinnut. Rahaa minulle annettiin ja maksettiin juttuja, sillä korvattiin rakkauden puute. Joskus yritin kertoa jotain minulle tärkeää asiaa, olin kuin ilmaa. Tämä sattuu vieläkin..
N32
Ymmärrän hyvin.
Itsekin alkoholisti vanhempien aikuinen lapsi (>30).
Pitkään olen potenut elämässäni ulkopuolisuuden tunnetta ihmisten seurassa, ainakin ns. "normaalien" seurassa. Jo lapsuudesta.
Tosin olen myöhemmin tajunnut, että meillä jokaisella oikeasti ovat omat ongelmamme kuitenkaan yhtään väheksymättä esimerkiksi sinun taustaasi.
Siksi tuo normaaliuden tunteen puuttumisen ahdistus ja itsensä häpeälliseksi tunteminen on oikeastaan aika turhaa mutta kipeää se tekee sekä on ymmärrettävää.
Itse olen käsitellyt asian niin, että minä olen mikä olen ja olen toiminut tilanteissa sen mukaan kun olosuhteet ovat periksi antaneet, olen oireillut monin eri tavoin ja paljon häpeää kantanut, tuntenut syyllisyyttä olemassa olosta jne.
Siksikin leimatuksi ujoksi ja oudoksi lapsuudessa(koulussa) on saattanut jättää minuun itseeni tietynlaisen vääränlaisen käsityksen, jota luulin oikeaksi minuksi ja josta pääsin oikeastaan aika hyvin eroon kun kasvoin aikuiseksi. Tai ainakaan en tulkitse sitä negatiiviseksi asiaksi.
Kuitenkin nuo kaikki lapsuuden kokemukset ovat lopulta tehnyt minusta melko suvaitsevan, ymmärtäväisen ja hyvän ihmisen sinänsä, että tunnen paljon empatiaa toisia kohtaan. Omia rajojani opettelen edelleen tunnistamaan sekä näyttämään niitä.
Työtä minullakin vielä paljon edessä mutta häpeä sosiaalisissa tilanteissa on selvästi vähentynyt.
Toisinaan jopa nautin "outodestani" eikä ole tiettyä tapaa olla porukassa. Kunhan olet mahdollisimman paljon oma itsesi ja omaat kohteliaat tavat.
Voi olla vaikka hiljaa, ei se mitään.
Minä saatan nauraa paljon tai olla hiljaa, riippuu porukasta ihan. Sekin on hyvä ymmärtää, että olemme niin erilaisia eri tilanteissa johtuen niin monista eri syistä.
Tämän minulle on vielä paremmin opettanut nykyinen miesystävä, hänen useat lapset ja suku, exät, ex-anoppi jne.
Jokaisella on omat ongelmat ja tietyt kulissit, lapsilla vahvoja tunteita suuntaan ja toiseen, niin meillä vanhemmillakin, sitten miehen isovanhemmilla jne.
Elämä on värejä täynnä ja riittää, että tulee ihmisten kanssa toimeen mutta tunnistaa rajansa.
Sen verran olen nyt saanut itseni rauhotettua sosiaalisissa tilanteissa, että olen vain minä ja piste. Hoen tätä mielessäni kun valmistaudun vierailuihin ja lopulta ei tarvitse olla mitään ja tilanteesta voi nauttiakin.
Tosin mielellään olen yksin koska ihmiset vievät aika paljon energiaa eikä siinäkään vikaa, tarkoitan vain, että uskon sinunkin vielä pääsevän ulkopuolisuuden ja häpeän tunteen kanssa sujuiksi, olit sitten minkälainen vain.
Tsemppiä tulevaan ja onnea terapiaan pääsystä, hieno juttu!
En jaksanut lukea, mutta ei ole mikään pakko yhtään kenenkään tykätä perheestään tai viettää sen kanssa aikaa, etenkään jos siitä on pelkkää harmia.