Onko tämä paranemista vai olenko tulossa entistä hullummaksi?

Toivon, että tähän ketjut eivät kommentoi he, jotka eivät hyväksy ihmisen henkistä puolta eivätkä usko, että sairastua voi muutenkin kuin fyysisesti. Minulla ei ole diagnooseja enkä siis koskaan ole saanut hoitoa. Mutta oireeni lukeutuisivat varmasti kymmeniin ja mitä enemmän tukahdutan niitä sitä enemmän sairastun. Lapsuuteni oli hel*etti. Kaikkialla. En ole koskaan käsitellyt asiaa tai puhunut siitä kenenkään kanssa. En avaa tarkemmin. Menin vain eteenpäin, koska oli pakko. Tein kaiken mitä piti. En koskaan hymyillyt, minulla ei ollut ikinä hauskaa enkä ollut onnellinen. Nyt jouduin pysähtymään. En olisi edes pystynyt enää kauaa.

Ja minä... Saatan vain alkaa itkeä yhtäkkiä. En ole enää vihainen, katkera tai kateellinen. Vain surullinen. Ihan äärettömän surullinen. Siitä, että olin niin pieni. Siitä, että kukaan ei välittänyt, vaikka tiesi. Siitä, että olin niin pieni ja koin, että minun täytyy olla niin älyttömän vahva.

En itke elämääni, että en saanut parasta mahdollista alkua tai edes jonkinlaista mahdollisuutta. En sitä mitä tapahtui tai mitä ei tapahtunut. Mutta sitä, että kukaan ei välittänyt yhtään. Ikinä. Sitä, että en saanut mitään tukea. Onko väärin toivoa, että joku olisi lohduttanut elämäni vaikeimmilla hetkillä?

Nyt olen kai vahva, vaikka tuntuu heikommalta kuin ikinä. Kun olen tunteeton kivi ja yksin lopunelämääni. Kun mikään ei tunnu missään tai esitän, että mikään ei tunnu missään. Vaikka kaikki tuntuu satakertaisesti, kun pitää niin esittää, että ei tunnu missään.