(Lasten)psykologeja tms. paikalla? Miten kerron teinille erittäin huonot uutiset?
Perhanan, perhanan, perhana. Mieheni soitti ja kertoi teinimme äidin soittaneen ja kertoneen, että hänellä on vakava sairaus. Pahimmillaan voi johtaa kuolemaan, parhaimmillaankin on melko rankkahoitoinen. Tarkkaa ennustetta ei vielä tiedetä, mutta sairaudessa on aina kuolemanriskikin, vaikka parhaassa tapauksessa ennuste voi olla hyväkin.
Minun tehtäväkseni jää kertoa tämä 14-vuotiaalle pojalle, joka jo valmiiksi on puoliorpo. Lisäksi pojan ja äidin suhde ei ole helppo. Aiemmin pojan kuva äidistään oli epärealistisen myönteinen, viime aikoina hän on hiljalleen alkanut ilmaista vähän suuttumusta ja pettymystään äitinsä suhteen, joskaan ei äidilleen. Pojalla on taipumusta taikauskoiseen ajatteluun ja en haluaisi edes ajatella, miten poika tulee syyttämään äidin sairaudesta itseään (ja isäpuoli saattaa hyvinkin vielä 'auttaa' siihen suuntaan; kun ei totellut neljättä käskyä, niin Jumala rankaisee...)
Perheneuvolaan en nyt tähän hätään saa yhteyttä, mutta hankimme kyllä jostain lapselle keskusteluapua tämän asian käsittelyyn. Mutta nyt tarvitsisin ihan konkreettisia neuvoja, miten kertoa. Valehdella ei tietenkään voi, mutta turhan negatiivisestikaan asioita ei varmaankaan kannata esittää. Varmaan syytä muistuttaa, että asia ei ole hänen vikansa, vaikka vähän hölmöltä tuntuukin (eihän hän mitenkään olisi voinut tätä sairautta aiheuttaa). Pitäisikö ottaa esille, mitä sitten, jos pahin tapahtuu ja äiti kuoleekin, mitä hänelle sitten käy? Valitettavasti siitäkään en ainakaan tältä istumalta pysty hänelle mitään varmaa sanomaan ja joku "kaikki kyllä järjestyy" ei nyt hirveästi lisää luottamusta.
Voi %¤#£$§¤# sentään, mutta olisi kilttiä, jos joku neuvoisi nyt ihan tämän kertomisen suhteen ensi hätään.
Kommentit (43)
pyysimme lapsen sisään ja istuimme sohvalle. Aloitimme sanomalla, että meillä on hyvin huonoja uutisia. Sitten jatkoimme, että nyt on niin, että...
meidän tapauksessa uutiset olivat parhaan ystävän kuolema, joten siinä ei paljon toivoikkeitten spekulaatioiden ja negatiivisen välttelyn mahdollisuutta jäljellä ollut. Mä luulen kuitenkin, että paras tapa tuossa on kertoa asia JUST niin kuin ne on, ei negativisoida eikä parannella tilannetta - muttao n toki sanottava, että mitä on odotettavissa, mitä tiedetään, mitä voi tapahtua ja mitä voi olla tapahtumatta.
Sen lohdun aika tulee todennäköisesti vasta seuraavana päivänä. Samoin ehkä nämä kysymykset siitä, että miten lapsen käy jos äiti kuoleekin. Ei niitä tarvitse heti esiin ottaa, mutta tottakai ne ennen pitkää tulevat esiin. Siinäkin mä luulen, että parasta on selittää tilanne ihan suoraan ja rehellisesti sellaisena kuin se on: mitä vaihtoehtoja on, mitä te ette tiedä, mitä te haluaisitte, mitä lapsi haluaisi, ja pohtia myös sitä, voiko asian hyväksi tehdä jotain.
Normaali 14-vuotias tietää, ettei hänen pitäisi syyttää itseään, vaikka todennäköisesti hän syyttää silti. Toisaalta asiasta puhuminen voisi olla sellainen merkki, että "tässähän on jotain kun muutkin siitä puhuvat" ja se voisi pahentaa asiaa. Niinpä minä itse en ehkä siitä puhuisi vielä mitään, vaan vasta sitten kun jostain huomaisin sen oireita. Eikä sen aika taatusti ole tänään, ei ehkä huomennakaan, mutta ensi viikolla tai silleen...
sen perusteella mitä aiemmin olet kertonut, pojan ja äidin suhde on niin kiemurainen, että vaikea arvailla miltä tällainen muutos tuntuu. En ottaisi esiin tuota "ei ole sinun syysi" -asiaa, jos poika ei tunnu syyttävän itseään.
Eipä muuta, kuin kertokaa rauhallisesti ja totuudenmukaisesti. Ota itse ensin selvää taudista, jotta voit vastailla varmasti paikkaansa pitävästi. Olkaa läsnä, osoittakaa välittävänne, kuunnelkaa poikaa, huolehtikaa arjesta.
Hänenhän kautta poika on teille tullutkin jos muistan oikein eli että on miehesi parhaan ystävän poika
vaan poika on jonkun sukulaisen/ystävän lapsi.
painottaisin kuitenkin hoitoja ja mahdollisuutta parantua. Kuolemaa ei vielä tässä vaiheessa kannata käsitellä kovin paljoa, onhan mahdollista että äiti paranee. Luulisin että avoimuus ja rehellisyys ovat tärkeitä unohtamatta toivoa.
mutta ainakin tuo sinun oma harmisi ja taakkasi siitä, että joudut uutisen kertomaan, pitäisi käsitellä. Poika vaistoaa varmasti asian, jos et ole päässyt sisimmässäsi sopusointuun. Eikä se helpota hänen oloaan. Varmasti on tärkeintä, että hän voi tuntea olonsa turvalliseksi ja saada vahvan tuen epävarmaan tilanteeseen. Kaikilta syyllisyyden tunteilta häntä sen sijaan mielestäni tulisi suojella (voiko välttää syyllistävän isäpuolen tapaamista vähän aikaa?). Voimia sinulle!
kertoa. Mieheni onnistui onneksi muuttaa suunnitelmia niin, että hän pääsee tulemaan kotiin ensiyönä, eikä vasta sunnuntai-iltana, kuten oli tarkoitus. Hän voi siis lähteä huomenna tai sunnuntaina viemään poikaa tapaamaan äitiään, mutta pojalle on pakko kertoa jo tänään, sillä hänenkin viikonloppusuunnitelmiaan täytyy varmaankin muuttaa.
Poika tosiaan ei ole mieheni, mutta hänen lähipiiristään.
Hänenhän kautta poika on teille tullutkin jos muistan oikein eli että on miehesi parhaan ystävän poika
En ole psykologi, mutta aika paljon nuorten kanssa jutellut ikävistä asioista ja tässä muutama perusohje:
1) kerro totuudenmukaisesti miten asia on
2) vastaa pojan kaikkiin kysymyksiin rehellisesti, ota selvää itse asioista ennemmin kuin puhut ja jos et tiedä, niin ottakaa vaikka yhdessä selvää, katsokaa joltain virallisilta sivuilta, älkää googlatko netistä "sieltä täältä" vaan esim. ko. sairauden viralliilta sivuilta
3) älkää miettikö asioita eteenpäin, jos ne kysymykset eivät lähde pojasta itsestään, sitten on puhuttava toki niistäkin vaihtoehdoista
4) varmista että kaikki arki säilyy teillä ihan muuttumattomana, poika tarvitsee tiedon, että teillä ei mikään muutu, ei siis mitään ylimääräistä hemmottelua, että saa valvoa pidempään tai että joka päivä on karkkipäivä
5) varmista, että jatkossakin on mahdollisuutta puhua rauhassa, kysymykset voivat tulla ajan myötä vasta, voinette esim. käydä autoajelulla vaikka kerran viikossa ja siellä ei ole pakko tietty puhua asiasta (ehdolla, että poika sen itse aloittaa), mutta siinä on hyvä tilanne puhua, kun ei ole muita kuulemassa ja toisaalta kumpikaan ei pääse karkaamaan tilanteesta - samalla reissulla voi käydä vaikka mäkkärin autokaistan kautta, niin ei tunnu niin hassulta se ajelu
Tässä jotain linkkejä:
http://www.ptk.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=250&Itemid=…
seassa myös joitain kirjoja, joita voinee ottaa käsittelyn tueksi, jos asiat menevät huonoon suuntaaan.
Osoita, että sä olet aikuinen ja voit opettaa ikäviin asioihin suhtautumista tässä. Jokainen tietysti suree tavallaan ja ajallaan, mutta tärkeää on oppia sanoittamaan tunteensa, niin ei sitten jää asiat painamaan.
sanoa, että ei ole pojan vika! Hän voi ulospäin näyttää, että on lujaa tekoa, mutta aivan varmasti oman äidin kyseessä ollessa mukaan tulevat myös itsesyytökset. Niihin varmasti johtavat jo nekin seikat, joita kirjoitit, eli että hän on viime aikoina uskaltanut osoittaa negatiivisia tunteita äidilleen/äidistään.
Joten sano se joka tapauksessa!
Minusta sinun kannattaa tuoda esille sairauden vakavuus, mutta myös toivo. Sairaudesta ei kannata kertoa enemmän kuin tarpeellinen, eli että se on vakava, ja vastailla vaan rehellisesti pojan mahdollisiin kysymyksiin. "Ylimääräistä" ei kannata kertoa.
Tee selväksi, että olet lähellä ja läsnä, ja valmis kuuntelemaan/puhumaan heti kun poika tarvitsee. Poika saattaa reagoida miten vaan, valmistaudu siihen; esim. hän saattaa suuttua sinulle. Muista kuitenkin, että hän on lapsi ja on tärkeää, että hän saa tuntea kaikenlaisia tunteita tässä tilanteessa... Hän kokee tuskallisia tunteita: pelkoa, hylätyksi tulemista, itsesyytöksiä, surua, vihaakin... ei ehkä heti, vaan vähitellen ajan kuluessa. Alussa hän on shokissa eikä pysty käsittämään tilannetta.
Voimia!
En ole psykologi, eikä mulla ole tuon ikäisiä lapsia, mutta työnnänpä silti lusikkani soppaan.
Kertoisin tilanteen just niin kuin se on: äiti on sairastunut vakavasti, vielä ei tiedetä tarkalleen kuinka vakavasti, mutta sitä tutkitaan parhaillaan. Kertoisin, että sairauteen on olemassa hoitoja. En ottaisi vielä esiin kuoleman mahdollisuutta itse, jos poika kysyy, että voiko äiti kuolla, niin vastaisin, että huonoimmassa tapauksessa kyllä, mutta että ennen kuin sairauden vakavuuden aste on selvillä, ei tiedetä millä todennäköisyydellä paranee. Koittaisin siis pitää tilanteen nykyhetkessä ja nykytiedoissa mahdollisimman tarkasti, ja korostaa pojalle, että sitten kun jotakin uutta selviää, niin siitä kerrotaan myös hänelle. Jos poika huolehtii asumisestaan tms., niin voisiko siihen sanoa, että asumisjärjestelyihin ei ole tulossa muutosta tms.? Siis ei valehtelua, mutta ei kuitenkaan pahimman mahdollisen tilanteen kuvailuakaan.
Kertoisin myös, että sinun ja miehesi kanssa voi keskustella asiasta, että te pidätte pojasta huolta. Jos äidin sairaus on syöpä tms., niin kertoisin, että joillekin nyt vaan tulee syöpä, että huonoa tuuria. Saattaisin myös mainita jostakin henkilöstä, jonka poikakin tietää, että sillä ja silläkin on ollut syöpä (jospa poika ei tällöin niin helposti syyttelisi itseään). Tuota "ei ole sinun vikasi" en sanoisi, koska silloin poika alkaa satavarmasti pohtia syyllisyyskysymyksiä.
Jos on oletettavissa, että isäpuoli "lyö Raamatulla", niin voisiko pojan ja äidin tapaamiset järjestää jotenkin toisin, joko ilman isäpuolta tai sitten niin, että sinä tai miehesi olette paikalla jotta pääsette puuttumaan heti, jos isäpuoli alkaa syytellä olemattomista.
Vaikuttaa hyödylliseltä.
Voitte olla oikeassa, että minimalistinen tiedotuspolitiikka on toimivin ja lisää sitten sitä mukaa, kun poika kysyy tai vaikuttaa siltä, että haluaisi kysyä, mutta ei osaa tai uskalla. Vähän epäilen, että juuri tuo omaa tulevaisuutta koskeva osuus äidin kuollessa on sellainen, jota ei vain uskalla kysyä, mutta se tuskin hänelle tulee kuitenkaan ensiksi mieleen, joten sen asian esilleottamisesta voimme varmaankin puhua esim. juuri perheneuvolassa. Joka tapauksessa aiomme nimittäin hankkia pojalle keskusteluapua ja tukea itsellemme.
Isäpuolesta pyrimme varmasti pitämään pojan loitolla, heidän välinsä ovat tulehtuneet ja hän todellakin voisi jopa tarkoituksella loukata poikaa.
Tuo Melban ehdottama autoilu onkin jo käytössä. Olemme niitä pullamössövanhempia, jotka kuskaamme lasta harrastuksiin, vaikka voisi mennä bussilla ja nimenomaan sen vuoksi, että autossa on hyvä paikka jutella kahdenkesken.
Minulla itsellänikin taitaa olla shokki päällä ja vähän vaikea orientoitua niihin positiivisempiin vaihtoehtoihin, koska valitettavasti koulutukseni ja ennen kaikkea kokemukseni vuoksi tuppaan näkemään tässäkin sairaudessa heti mielessäni ne negatiiviset skenaariot ja sen, mitä se pahimmillaan on.
Poika tosiaan ei ole mieheni, mutta hänen lähipiiristään.
Kun sanotte miten asia on ja kerrotte että sairautta tutkitaan ja hoidetaan parhaimman mukaan, niin kertokaa myös se fakta, että jos tilanne muuttuu dramaattisesti hunompaan niin kerrotte siitä välittömästi. On nimittäin todella raskasta jos lapsi joutuu kokoajan miettimään salataanko häneltä mahdollisesti jotain tai pelkäämään sitä että äiti saattaa kuolla hetkellä minä hyvänsä.
Saako lapsi jäädä asumaan sinne missä nyt on vai pitääkö muuttaa isäpuolen luokse tai johonkin lastensuojelulaitokseen?
Minuakin kiinnostaisi.
Ei se hirveän reilua lapselle olisi, jos äidin kuoleman jälkeen vielä alettaisiin pomputtaa uuteen paikkaan asumaan.
kuten Fletcherin tapauksessa taitaa olla, niin kyllä melkein voivat pojalle luvata, että asumisjärjestelyt eivät muutu. Jos lapsi jää orvoksi, niin lastensuojelu etsii lapselle parhaan mahdollisen sijoituspaikan ja kyllä sellaiseksi yleensä tulkitaan se, missä lapsi jo asuu ja jonka lastensuojeluviranomaiset ovat jo kertaalleen sopivaksi perheeksi hyväksyneet. Teiniä ei muutenkaan ihan köykäisillä perusteilla sijoiteta asumaan vasten teinin omaa tahtoa, ellei hän sitten syyllisty rikollisiin tekoihin tai aiheuta vaaraa itselleen, mistä tässä ei ole kysymys.
Vielä selkeämmäksi asian teke, jos Fletcherillä tai miehellään on oheishuoltajuus poikaan. Jos ei ole ja äidin sairaus on vakava, kannattaa ehkä keskustella oheishuoltajuuden hakemisesta, jos äitikin toivoo pojan jatkavan asumistaan Fletcherin perheessä.
yllättävänkin hyvin, kysellyt ihan järkeviä kysymyksiä ja ollut rauhallinen. Tapasi äitinsä ja sekin meni hyvin, eikä isäpuolta ollut paikalla. Äidin ennuste on tosiaan vielä ihan auki, mutta toivotaan parasta.
Idioottina tuskin kukaan edes ajattelee lasta alkaa tällaisessa tapauksessa kohdella, mutta vielä vähemmän tulisi mieleen lopettaa lapsen holhoaminen juuri tällaisessa pahemmassa paikassa. Aivan vihonviimeinen aika jättää lapsi heitteille.
14-vuotias ei ole aikluinen, vaan lapsi ja ihan holhoamisen tarpeessa koko ajan. Ikävä tilanne myöskin todennäköisemmin aiheuttaa regressiota kuin yhtäkkisen aikuistumisen. Edes 14-vuotiaat tytöt eivät ole niin kypsiä kuin itse haluaisivat uskoa ja 14-vuotiaat pojat taas ovat usein henkiseltä kehitykseltään selvästi jäljessä siitä, mitä olivat paria vuotta aiemmin. Joka tapauksessa ovat vielä lapsia, jotka tarvitsevat aikuisen turvaa ja apua käsitellessään ikäviä asioita. Teinit itse saattavat välillä kuvitella ja uhitella, että eivät enää tarvitse holhousta, mutta jos heidät jätetään oman onnensa nojaan, huomaavat jopa itse, että todellakin vielä tarvitsisivat.
Meillä ei ole ainakaan mitään aikomusta lopettaa pojan holhoamista vielä hyvään aikaan. Idioottina emme taas häntä ole koskaan pitäneet emmekä varmasti tule pitämäänkään, vaikka meillä onkin aika realistinen käsitys siitä, kuinka paljon (=erittäin vähän, jos tiesi sellaista yleensä olevan olemassakaan) hän tiesi etukäteen tästä äitiään vaivaavasta sairaudesta.
36 vihoviimeinen vaihtoehto on alkaa holhota ja kohdella idioottina.
mutta sinä pidät kaikkia idiootteina. Se paistaa ylivertaisen pätevissä kirjoituksissasi täällä palstalla. Mitä jos nyt yrittäisit vähän aikuistua, laskeutua sieltä tornista ja oikeasti auttaa sitä poikaakin - sen sijaan että jälleen keskityt oman kilpesi kiillottamiseen.
Anteeksi, kun kysyn asian vierestä, mutta miten siis teini on valmiiksi puoliorpo? Eikö miehesi ole teinin isä? Ja jollei, niin miksi teini asuu teillä eikä äitinsä luona?