Miten lapseen/nuoreen istutetaan tunne siitä, ettei millään ole mitään väliä?

Eikö kukaan muu tunne likimainkaan samoin?

Jospa olet tavallista älykkäämpi. Todellisuushan on realismi kuorrutettuna pessimismillä ja näinollen älykkään ihmisen innostuneisuus on aika äkkiä loppuun kulutettu.

Minä tunnen samoin. Pettymykset

ihmissuhteissa ovat sen saanut aikaan, eli vähättely ja mitätöinti jos tarkemmin sanon. En tiedä miten saisin elämästä uudestaan kiinni kun kaikki tuntuu turhalta (eli sama tulisi jatkumaan, ei ihmiset muuttuu). Onko sua kohdeltu näin, voisko se olla syy?

Lasta ja aikuistakin voit toki tiettyyn pisteeseen asti saada innostumaan häntä itseään kiinnostavista aiheista kannustamalla ja kehumalla. Tosiasia on kuitenkin, että se itseluottamus omiin kykyihin ei paljon auta, kun törmää jossain vaiheessa niihin elämän realiteetteihin. Älykäs lapsi törmää näihin Tosiasioihin huomattavasti aikaisemmin kuin vähemmän älykkäät. Eipä tarvitse paljon kaivella historian ”älykkäitä hlöitä” ja huomata, miten äkkiä se innostuneisuus on vaihtunut masennukseen ja suuriin vaikeuksiin ymmärtää omaa elämäänsä.

Eihän kaikkien tarvitsekaan olla into piukalla maailmoja rakastavia hahmoja.

Kaikkia tarvitaan. Niitä koohottavia intoilijoita, kyynisiä kommentoijia jarruttamaan pahimpia intoilijoiden ylilyöntejä. Harmaata massaa olevia suorittajia.

Evoluutiohan kulkee ihan omia polkujaan ja lajeilla on sisäinen vietti jatkaa olemassaoloaan lajina, ei yksilöinä.

Itsekään en koe intohimoisesti juuri mitään. Mielestäni sellaiset ihmiset ovat outoja ja rasittavia, jotka fanaattisesti tykkäävät jostain asiasta. Urheilu, työ, harrastus. Yksisilmäisiä puupäitä.

Ei se kuitenkaan sitä tarkoita, että en elämästäni pitäisi. Kun ihminen tajuaa, että ei häntä kuitenkaan kukaan muista 150 vuoden kuluttua, niin ymmärtää, että ei tarvitse pingottaa. Silloin on uusien sukupolvien aika ja itse olet jo painunut historian hämäriin. Se vapauttaa elämään juuri siinä hetkessä.

Kuu tulee kiertämään maata vielä satoja miljoonia vuosia ihmisten jo kadottua maapallolta. Ehkä ihan oudot olennot katsovat sitä öisin, kuten varmasti jo dinosaurukset aikanaan ihmettelivät yöllä loistavaa valopistettä sademetsän siimeksestä. Tänne tullaan käymään vain, ei täällä tarvitse kummallisia juttuja saada aikaan tai rakastaa kaikkia.

Ihmisen elämän suurin mysteeri, osin taintäysin avautumaton on elämä itsessään. Suurin osa ihmisistä kehittelee tämän elämän ympärille kaikkea ”diibadaabaa”, kun eivät halua, kestä tai haluavat jotenkin peittää sen suurimman kysymyksen elämästä itsessään.

Minä olen elänyt tunne-elämä edellä, mikä sekin on osoittautunut ongelmalliseksi. Olin myös koulussa ja yliopistossa oikein hyvä opiskelija, koska minua kiinnosti asiat laajalla rintamalla ja olen aina ollut utelias, olen nykyäänkin. Mikään työala vaan ei ole ikinä kiinnostanut yhtään, minua ei motivoi raha, ihmisten auttaminen eikä muutkaan ns. normaalit palkitsemismuodot. Minulla on kaksi lasta, joista toisella ihan samanlainen elämänasenne kuin itselläni, eli eipä sen päätä purista mikään. Toinen on valitettavasti materialisti ja haluaisi menestyä, mutta tyhjäähän sellainen elämä on.

Kyllä näin on, hyvin harvoja muistetaan myöhemmin, ehkä vähän historian lehtiä selaillen suuremmatkin saavat pienen ajatuksen, ei muuta. Ei minua ainakaan kiinnosta tai paljon hetkauta, kuka sen suuren keksinnön keksi, onpahan tullut keksittyä ja sitäpaitsi ihminen pärjää aika vähällä. Niinpä, maailma Ympärillä kulkee eteenpäin, vaikka yksilö olisi kauheimmasss elämänsä myrskynsilmässä, siinäpä näkökulmaa yksilö versus universumi.

Lapsen ilo ei johdu naiivista maailmankuvasta. Lapset ovat toisiaan kohtaan PAHEMPIA kuin aikuiset. Jotenkin sen vain pystyy lapsi unohtamaan kun paras kaveri kohtelee aivan törkeästi, ja sen jälkeen taas nauretaan yhdessä. Lapsilla on siis anteeksiantamisen ja unohtamisen taito, ja miettivät vain mitä kivaa sitä seuraavaksi tekisi.

Hetkessä eläminen, sen tärkeyden ja toisaalta ohikiitävyyden jonkinlainen ymmärtäminen on viisautta. Nuori ihminen harvoin tätä ymmärtää, ehkä se suojelee häntä. Jotkut nuoret pohdiskelevat elämän perusasioita jo hyvin varhain, toiset eivät sitä sitten kestä, toisilla se on jatkuvaa nuoruudesta vanhuuteen kestävää hyvin syvällistä henkistä kasvua.

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ilo ei johdu naiivista maailmankuvasta. Lapset ovat toisiaan kohtaan PAHEMPIA kuin aikuiset. Jotenkin sen vain pystyy lapsi unohtamaan kun paras kaveri kohtelee aivan törkeästi, ja sen jälkeen taas nauretaan yhdessä. Lapsilla on siis anteeksiantamisen ja unohtamisen taito, ja miettivät vain mitä kivaa sitä seuraavaksi tekisi.

Et kuvaillut lainkaan omia mielikuviani lapsena. Minusta vain todella harvan lapsen seura oli mukavaa ja minulla oli 5-vuotiaaksi saakka käytännössä vain yksi hyvä ystävä. Muistan leikkejämme yms. ja tulimme niin hyvin juttuun, että riita olisi ollut mahdoton ajatus. Tämä ystäväni on nyt aikuisena taiteilija ja vaikka läheinen yhteytemme katkesikin, kaikki hänestä tietämäni viittaa korkealla moraalilla varustettuun ihmiseen.

Niitä ilkeitä ja lyhytjännitteisiä lapsia muistan naapurustosta, päiväkodista, eskarista ja ekalta luokalta paljonkin. Ei olisi tullut edes mieleen viettää aikaa heidän seurassaan.

-ap

Musta kaikki alkoi tuntua yhdentekevältä noin viisivuotiaana kun tajusin, etten pysty muuttamaan väkivaltaisia vanhempiani enkä kasvuolosuhteitani. Hyväksyin vallitsevan todellisuuden ja masennuin syvästi. Ulospäin varmaan vaikutin normaalilta, ainakaan kukaan ei tilanteeseen puuttunut. Koulussa olin huippuoppilas, mutta opettajien ja sukulaisten hykerrellessä arvosanojani mietin itse, miten turhaa p*skaa koko koulu oli, kun muuten voin niin huonosti eikä ketään kiinnostanut. Tämä uskomus, että kaikki on turhaa enkä voi merkityksellisellä tavalla vaikuttaa asioihin on edelleen tiukassa näin aikuisena. Terapian ansiosta en kuitenkaan enää maailmaa enkä ihmisiä vihaa vaan ymmärrän, että vain jotkut ovat käyttäytyneet ikävästi minua kohtaan. Nykyään tiedän monta ihanaakin ihmistä, jotka tekevät paljon hyvää.

Kun yhteiskunnassa myös kännätään ja harrastetaan irrallisia suhteita, ihan aikuisetkin tekevät näin, niin nuori voi ajatella, että kuka muu edes tahtoisi selvän elämän ja kestävän parisuhteen, kuin hän ja  hän unelmineen on outo? Näinhän hän ei tietenkään ole. Vika on muissa, ei nuoressa.

Voi myös miettiä, että kuka tahtoo silikonirinnat, allergisoivat irtokynnet ja -ripset, botoxia, kahden viikoin välein muuttuvaa muotia, take a away ruokaa yms?

Minulla on ainakin osittain ap:n mainitsemia tunteita. Ihminen ei ole pelastamisen arvoinen. Suurin osa ihmisistä on inhottavia. Ei siksi, että he haluavat pinnallisia, merkityksettömiä asioita. Ihmisistä tekee inhottavia se, miten he esittävät olevansa parempia kuin muut, mutta samalla itse syyllistyvät hirveään itsekkyyteen, oman elämän etusijalle laittamiseen (korona on vahvistanut tätä ajatusta), juoruilemiseen, pahan puhumiseen ja ajattelemiseen, muiden arvosteluun, hyvän elämän esittämiseen, oman itsensä ylentämiseen, oman pahuuden vähättelyyn ja älykkyyden ylikorostamiseen viisauden kustannuksella. 

En näe lasten toimintaa niinkään pahana, koska heidän kasvunsa on kesken, eikä heiltä voi odottaa samanlaista käytöstä kuin aikuisilta. Siksi olen pettynyt lähinnä aikuisiin. Ihmiset kertovat, miten ovat kasvaneet henkisesti ja ymmärtävät paremmin itseään ja maailmaa. Se on vain niin näennäistä ja pientä, oikeastaan jopa turhaa, että en voi olla ajattelematta, onko tässä kaikki, mihin me pystymme. 

Nostan. Otan mielelläni vastaan vinkkejä, joilla tästä järjettömyyden sekä välinpitämättömyyden tuntemisesta lähes kaiken suhteen olisi mahdollista päästä eroon.

Niin, miten kasvattaa ihmisestä negatiivinen ja katkera? Älä kannusta, tue ja arvosta lastasi.