Lue keskustelun säännöt.
Halusin kasvattaa lapseni uskonnolliseksi, mutta...
05.02.2009 |
4-vuotias alkoi surea taivaaseen lähtemistä ja kaikesta luopumista niin hirvittävästi, että ahdistui kaikista Jeesus- ja taivasjutuista todella paljon. Asia sai isot mittasuhteet ja hankaloitti arkea _paljon_. Päätimme mieheni kanssa ottaa pojan pois srk:n kerhosta ja lopetimme puheet kuolleista, taivaaseen siirtyneistä sukulaisista kokonaan. Nyt emme puolella sanalla puhu uskonnollisista asioista.
Surettaa, kun uskoin lapsen saavan turvaa, kun saa kasvaa Jumalan kämmenellä.
Kommentit (21)
""Jos et nyt tottele, niin Jumala vie sinut taivaaseen, jossa kaikki vanhat tädit ja sedät veisaa virsiä aamusta iltaan!""
Toi oli paha!
Yhtä helvettiä olisi tuo....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ihanista, asiallisista vastauksista!
Yllä joku kirjoitti 4,5-vuotiaasta pojastaan, joka hätääntyi siilin kuolemisesta. Pojan huolenaiheet kuulostivat tismalleen samoilta kuin meidänkin lapsella!
Meillä ollaan puhuttu kuolleista sukulaisista, sillä lapsen 2 isovanhempaa on taivaassa. Olen toivonut voivani pitää heidät jollain lailla läsnäolevina perheessämme, vaikka ovatkin siirtyneet ajasta iäisyyteen. Kun lapsi tajusi kuoleman lopullisuuden, hän ahdistui hirvittävästi ja itki iltaisin, ettei halua luopua leluistaan koskaan, eikä koskaan halua luopua meistä vanhemmistaan.
Lapsen turvattomuuden tunnetta oli kauhea katsoa sivusta ja tuntea itsensä niin kovin voimattomaksi, kun mikään lohduttaminen ei tahtonut auttaa.
Soitin kerhotädillekin, ja hän antoi paljon hyviä neuvoja ja analysoi hienosti tätä kehitysvaihetta.
Oli niin tai näin, nyt srk:n kerho on lopetettu ja kuolleista sukulaisista olemme hiljaa. Ja lapsi _on_ rauhoittunut!
ap
Yllättävä johtopäätös tällainen:
Ehkä saan sanoa vielä sen, että aika kapeaa on uskonnollinen kasvatus, jos se kotona pitää sisällään vain puhumisen kuolleista sukulaisista.
Vaikka lapsenne ei enää käy srk:n kerhossa, voitte jatkaa kotona uskonnollista kasvatusta, esim. pitämällä turvatonta lasta paljon lähellä ja sylissä. Tällaisesta sylikokemuksesta muodostuu pohja myöhemmin ymmärtää, mitä joku tarkoittaa, kun sanoo, että Jumala on hänelle lämmin syli, turva ja pakopaikka. Sylikokemus saattaa myös liittyä myöhemmin, pakottamatta lapsen omaan jumalakuvaan.
Voi kyllä meillä muistakin aiheista puhutaan kuin kuolemasta! Olen kuitenkin keskittynyt tässä ketjussa nimenomaan tähän kuolemateemaan, sillä sehän se ongelma meillä on.
Pohdimme lapsen kanssa muutenkin paljon asioita, ja lapsi kyseenalaistaa ja pohtii yhtä jos toista asiaa, ajattelee hypotettisesti ja yrittää löytää perusteluita asioille. Tottahan uskontoon liittyvät asiat pohdituttavat myös.
Lapset ovat erilaisia. Jotkut pohdiskelevat ja yrittävät keksiä syitä ja perusteluja asiaintiloille. Toiset taas keskittyvät menemään, sen suurempia ajattelematta. Molempi parempi.
ap
ap
Sehän on hieno asia.
Uskonnollisuus ei ole arvo sinänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Jos et nyt tottele, niin Jumala vie sinut taivaaseen, jossa kaikki vanhat tädit ja sedät veisaa virsiä aamusta iltaan!"
Halusin tarjota samanlaisen turvan lapselleni. Mutta ei se turvaa tuonutkaan vaan kauhua. Itse kuolemisesta, hautaamisesta tai synneistä emme ole puhuneet lapselle mitään.
Ja olenko ihan kumma, kun haluan jatkaa sukupolvien perinnettä ja kasvattaa myös lapseni luterilaiseksi?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle, niinkuin seurakunnan kerhossa käyville 4- ja 5-vuotiaille lapsillenikin, Jumala, Jeesus ja taivas ovat kaikki iloisia ja turvallisia asioita. Jeesus on kiva kaveri siellä taivaassa, jolle voi jutella kaikkia asioita ja Jumala on sen isäpappa, joka on tehnyt kaikki asiat maailmassa. Taivaaseen päästään, kun joskus sitten vanhana kuollaan.
Mutta siis alkuperäinen ajatukseni oli, että voisitko käydä juttelemassa sen kerhotäin kanssa, että korostaisi lapsille näitä uskomisen positiivisia ja iloisia asioita. Armoa ja anteeksi saamista, Jumalan kämmenellä olon turvallisuutta.
Älä vielä luovu uskostasi!
Onko teillä, ap, ollut runsaasti läheisten ihmisten kuolemantapauksia ja hautajaisia lähimenneisyydessä?
Onko lapsen kehityksessä vaihe, jolloin hän pohtii muitakin suuria ja käsittämättömiä asioita ja ahdistuu niistä?
Vai onko niin, että olette korostaneet vain kuoleman jälkeistä aikaa kuolemaa edeltävän ajan kustannuksella?
Otsikkosi "Halusin kasvattaa lapseni uskonnolliseksi" kuulostaa minusta jotenkin siltä kuin lapsi olisi jonkin uskonnollisen kasvatuksen kohde, joku jolle syydetään paljon puhetta hyvää tarkoittaen, mutta joka ei itse saa määrittää omaa aktiivisuuttaan tai passiivisuuttaan uskonnollisten asioiden pohtimisessa. Olisiko syytä vähän löysätä tätä uskonnollista kasvatusta ja odottaa, kun lapsi alkaa itse kysyä ja ihmetellä. Vastaatkaa lyhyesti, jos lyhyt vastaus tyydyttää lasta. Pyrkikää mieluummin yhdessä pohdiskeluun ja ihmettelyyn ja aikuisesta hullunkurisilta tuntuviin kysymyksiin (miten on mahdollista, että kun Jumalaa sanotaan taivaalliseksi isäksi, se voi kuulla kaikkien maailman ihmisten rukoukset yhtäaikaa, mutta meidän iskä ei pysty kuuntelemaan edes mua ja mun pikkosiskoa/ isoveljeä yhtä aikaa, vaikka me huudettaisiin täysiä? jne)
Lapsi on oma itsensä, vanhemmista irrallinen, "lainassa oleva" ja hänellä itsellään on oikeus päättää, muodostaako hän uskonnollisen vakaumuksen niistä aineksista mitä vanhemmat ovat hänelle tarjonneet. Tuputtaminen on varma keino saada aikaan vastareaktio. Sitä paitsi luterilaisen ajatuksen mukaan usko on Jumalan lahja, jota ei voi punnertaa itse itselleen, eikä lähimmäisen sielun hädästä huolehtivat voi sitä väkisin toisen sieluun ujuttaa.
Yrittäkää vahvistaa kotiinne sellaista ilmapiiriä, missä jokainen saa vapaasti hengittää ja olla sellainen kuin on, se on turvallisin kasvualusta terveelle uskonnolliselle kasvatukselle. Eläkää kristillistä vakaumustanne todeksi teoissa ja asenteissa; niissä välitätte sen mitä, kristinusko teille todella ja käytännössä merkitsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja nuo asiat on olleet pinnalla myös meillä. Kuuluu ikään, että lapsi niitä miettii. Varsinkin jos niistä on puhuttu tai on ollut hautajaisissa tms. Meillä ei ainakaan ole lapsi pelännyt, lapsethan muutenkin ottaa kuoleman yms. yleensä aikuista luonnollisemmin. Tietysti jos lapsi jatkuvasti on ahdistunut, niin kehoittaisin minäkin menemään kerhotädin puheille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emme ole lainkaan uskonnollisia ihmisia (ainakaan kristillisessa mielessa), mutta kuolleen siilin nahtyaan poika alkoi kyselemaan, mika siililla oli hatana. Han oli silloin just 4,5 v. Yritin selittaa, etta siili on kuollut ja todennakoisesti jossain siilien taivaassa, jne, koska jotenkin kuitenkin uskon jonkinlaiseen kuolemanjalkeiseen elamaan... (on muuten helppoa teilla, joilla on selkea kuva naista asioista, helpompaa selittaa omaa maailm ankuvaa silloin lapsilleenkin! ; ))) Poika ahdistui tajutessaan, etta kuolema on pysyva olotila, josta ei palata enaa takaisin elamaan maan paalle. Han oli erittain ahdistunut tasta ajatuksesta ja meni viikkokausia, etta ahdistus hellitti. Han kyseli jatkuvasti minun mahdollisesta kuolemastani ja pelkasi, etta perheellemmme tapahtuu jotain. Kaikki tama siis pelkan siilin takia... Nyt poika ei ole kysellyt enaa mitaan kuolemasta muutamaan kuukauteen, talla hetkella viikon puheenaiheet ovat mm. avaruuden aarettomyys ja alkurajahdys, hoyryvetyrin toimintaperiaatteet ja bakteerien leviaminen pesemattomien kasien valityksella. : O On kivaa olla aiti...
Kaivoin vanhat psykakirjani esiin, ja sielta kavikin ilmi, etta tuo kuoleman lopullisuuden tajuaminen on eras kehitysvaihe, joka on ihan hyva kayda lapi. Aivojen kehittyessa vaikeatkin asiat nousevat kasiteltaviksi.
Lapsi ahdistuu tuon ikäisenä, kuka enemmän, kuka vähemmän. Hänelle pitää tarjota turvaa. Siksi minusta "Jumalan kämmen" on hyvä. Jos sitä ei ole, niin sitten hän ahdistuu tajuten, ettei ole edes Jumalaa, joka pitäisi hänestä huolta.
Kaivoin vanhat psykakirjani esiin, ja sielta kavikin ilmi, etta tuo kuoleman lopullisuuden tajuaminen on eras kehitysvaihe, joka on ihan hyva kayda lapi. Aivojen kehittyessa vaikeatkin asiat nousevat kasiteltaviksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kämmeneltä voi pudota pois.
Tai siihen voi rutistua, jos kämmen puristuu nyrkkiin.
* HUH*
Oletko koskaan nähnyt kenenkään pitävän esim. kanin tai kissan poikasta kämmenellään? Tuleeko sinulle ensimmäisenä mieleen, että käsi puristuu nyrkkiin ja tappaa pienen eläimen? Mistä lapselle tulisi tällainen mielikuva, jos hänen lähipiirinsä ei murskaile eläimiä käsissään?
Ai niin, Jumalan syliinkin voi hukkua ja tukehtua...
Luulisi että pienestä "Jumalan kämmen" kuulostaa myös pelottavalta Kämmeneltä voi pudota pois.
Tai siihen voi rutistua, jos kämmen puristuu nyrkkiin.* HUH*
Meilla ei uskota Jumalaan, (tosin olen aina valmis muuttamaan mieleni, jos hyvia syita loytyy. : D ) joten en voi alkaa valehtelemaan lapselle, etta jotain sellaista on olemassa, mihin en itse usko. Lapset ovat fiksuja. Tuottaa joulunakin vaikeuksia huijata lasta uskomaan pukkiin... Olen huono valehtelija. : )
Kylla vanhemman kannattaa pitaytya omassa maailmankatsomuksessaan lapselle asioita selittaessa. Meidan poika ainakin tyytyi selityksiini ja siirtyi muihin aihepiireihin asiaa tarpeeksi selvitettyaan.
Oletko koskaan nähnyt kenenkään pitävän esim. kanin tai kissan poikasta kämmenellään? Tuleeko sinulle ensimmäisenä mieleen, että käsi puristuu nyrkkiin ja tappaa pienen eläimen? Mistä lapselle tulisi tällainen mielikuva, jos hänen lähipiirinsä ei murskaile eläimiä käsissään?
Ai niin, Jumalan syliinkin voi hukkua ja tukehtua...
Luulisi että pienestä "Jumalan kämmen" kuulostaa myös pelottavalta Kämmeneltä voi pudota pois.
Tai siihen voi rutistua, jos kämmen puristuu nyrkkiin.* HUH*
tarvitaan välttämättä srk:n kerhoa jne? Yleensä perheen ajatusmaailma periytyy jossain määrin ihan siinä kasvaessa lapsille, kun asioista jutellaan perheen kesken. Näin myös oma ateismini. Toinen juttu on se, että myös meillä 4-vuotiaalle on nykyään kauhean tärkeää jutella kuolemasta jne. Häntä nämä asiat ei näkyvästi ahdista, vaan purkautuvat enemmänkin kuolemaleikkeinä ("tää on nyt kuoleva karhunpoikanen jne"). Luultavasti tämä on vain henkisen kehityksen tietty vaihe, olen muutenkin huomannut lapsessa tapahtuneen älyllisiä muutoksia, on oppinut paljon uusia taitoja, mutta myös uhmannut ja alkanut ujostella ihmisiä (ihan uusi juttu meillä!).
Ehkä saan sanoa vielä sen, että aika kapeaa on uskonnollinen kasvatus, jos se kotona pitää sisällään vain puhumisen kuolleista sukulaisista.
Vaikka lapsenne ei enää käy srk:n kerhossa, voitte jatkaa kotona uskonnollista kasvatusta, esim. pitämällä turvatonta lasta paljon lähellä ja sylissä. Tällaisesta sylikokemuksesta muodostuu pohja myöhemmin ymmärtää, mitä joku tarkoittaa, kun sanoo, että Jumala on hänelle lämmin syli, turva ja pakopaikka. Sylikokemus saattaa myös liittyä myöhemmin, pakottamatta lapsen omaan jumalakuvaan.
että lasta olisi alkanut ahdistamaan kuolemaan liittyvät asiat seurakunnan päiväkerhossa eli ei kerhossa ole välttämättä mitään sellaista, mikä ahdistaisi lasta. Toki voi asiasta keskustella ohjaajien kanssa sekä olla mukana lapsen mukana seuraamassa toimintaa.
Toinen juttu on se, että eihän ole välttämätöntä viedä lasta seurakunnan kerhoon, vaan uskonnollista kasvatusta voi tehdä kotonakin (ja merkiittävin osa siitä tapahtuukin kotona). Eri asia ateismin ja uskonnollisen vakaumuksen välittämisessä on se, että ateismilla ei ole samanlaista yhteisöllistä ulottuvuutta kuin esim. ev.lut. kirkon jäsenyydellä. Tämä aika on hyvin yltiöindividualistinen ja moni ajattelee, että voin minä sitä Jumalaa itsekin ajatella, en tarvitse siihen muita, mutta lähtökohdiltaan kristinusko on yhteisöllinen. Kristinusko syntyi Jeesuksen ylösnousemukseen uskovien kokoontumisista seurakunnissa.
Seurakunnan toimintaan osallistuessa tapaa myös muita, joilla on kristillinen vakaumus ja se vahvistaa omaa uskoa: en ole ainoa, joka yrittää väistellä yleistä yhteiskunnallista kirkkovihaa - ja pilkkaa.