Apua, suhteeni rakoilee

Olen 36v. ja mieheni 30v. Olemme seurustelleet neljä vuotta, asumme yhdessä, olemme kihloissa ja syksyllä olisi tarkoitus mennä naimisiin. Olen kuitenkin alkanut epäröidä, sillä suhde tuntuu menevän alamäkeä. Aluksi olin ihan varma, että mieheni on se, jonka kanssa vietän lopun elämäni, mutta vähitellen olen alkanut miettiä toisin.

Oikeastaan on tosi vaikea lyhyesti ja tyhjentävästi kuvailla, mikä mättää. Mieheni on huomattavasti varakkaammasta perheestä ja suoraan sanottuna mielestäni vähän hemmoteltu ja epäkypsä, tottunut saamaan kaiken, eikä osaa arvostaa tavallista arkea ehkä sen vuoksi. Hänen ei ole siis ennen tarvinnut koskaan tehdä töitä elääkseen, sillä hänen vanhempansa ovat syytäneet hänelle rahaa. Hän on tottunut korkeaan elintasoon ja siihen, että voi päättää kaiken, mm. lomien pituuden ja ajankohdan.

Jo pelkkä lomien ajankohta aiheuttaa riitoja, sillä hän ei voi ymmärtää, etten voi työssäni varhaiskasvatuksen opettajana ottaa noin vain kahden kuukauden lomaa vaikka häämatkaa varten. Hän on kuulemma koko elämänsä unelmoinut pitkästä reissusta vielä joskus ja nyt mököttää, kun en juuri valmistuneena ja töitä vasta hakevana usko mahdollisuuksiini nyt sellaista häämatkaa tehdä. Hänen mielestään vika on asenteessani, enkä tosissani halua järjestää asioita niin, että matkalle voitaisiin lähteä.

Hän ei myöskään tykkää työstään, itse sanoo, että haluaisi kyllä, jos työ olisi mielenkiintoinen ja tärkeä tai merkityksellinen, jonka kyllä tietysti ymmärrän. Silti osittain kyse on mielestäni siitä, että hänen ei ole tarvinnut tehdä työtä elääkseen, siis herätä säännöllisesti aamulla, nousta ja olla ajoissa työpaikalla. Me myös asumme vanhassa talossa, jota pitäisi kunnostaa paljon, mutta hän ei halua säästää rahaa vaan hassaa sen ostoksiin ja matkusteluun. Kun sanon, että mielestäni arvostamme erilaisia asioita ja koen sen ongelmalliseksi, hän ei ymmärrä mistä puhun. Myöskin jos kerron, että olen onneton välillä suhteessamme, hän ihmettelee, koska hän ei ole. En ymmärrä miten toisella voi olla kaikki hyvin, jos toisella ei ole.

Kolmas on kommunikaatio, eli mies ei halua jutella mistään vaikeista aiheista. Hän ei kykene ottamaan vastaan minkäänlaista negatiivista palautetta, vaan pahimmillaan poteroituu täysin ja väittää että huudan ja haukun häntä. Tilanteissa en siis todellakaan _huuda_ koskaan, vaan hän jotenkin menee vaikeiden asioiden esille ottamisesta niin lukkoon ja ahdistuu, ettei kertakaikkiaan kykene kuuntelemaan ja kokee sitten minun normaalin puheeni huutamisena. En myöskään hauku, mutta täytyyhän minun voida sanoa, että esimerkiksi hänen tapansa jättää tavarat lojumaan ympäri asuntoa on ikävä, sillä minua kyllästyttää kulkea päivät pitkät siivoamassa omien jälkieni lisäksi hänenkin jälkiään.

Lisäksi hiljattain kävi ilmi, että parisuhdehuolissaan hän kääntyy äitinsä puoleen, eikä esim. kavereidensa. En voi mitään sille, että minusta on tosi ikävää, että hän kertoilee suhteemme ongelmat äidilleen, sillä ei kukaan äiti kykene antamaan omalle jälkikasvulleen objektiivisia neuvoja. Etenkin, kun mieheni on perheensä, etenkin äidin suosikki ja silmäterä. Minulle ei tulisi mieleenkään avautua parisuhteemme oneglmista omalle äidilleni, ensinnäkin koska en halua sen vaikuttavan äitini mielikuvaan miehestäni negatiivisesti ja toisekseen siksi, että minusta aikuiset ihmiset selvittävät ongelmansa itsenäisesti ja vaikka niiden kavereidensa kanssa, eivätkä palaa äidin helmoihin itkemään joka kerta, kun jotain menee pieleen.