Mihin asioihin läheisesi puuttuvat?

Kaikkeen. Koko suku luulee, että en osaa edes kävellä kaupungilla yksin. Tämä siksi, että olen perheen nuorin lapsi, ja kaikille on jäänyt päälle se että "tuo on vauva".

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen. Koko suku luulee, että en osaa edes kävellä kaupungilla yksin. Tämä siksi, että olen perheen nuorin lapsi, ja kaikille on jäänyt päälle se että "tuo on vauva".

Joo ite oon huomannu saman! Myös vanhemmat sisarukseni kohtelevat kuin vauvaa.

Ap

Ei sit niin yhtään mihinkään.

Teen niin tai näin, aina on väärin päin. Kun olin menevä niin juhlin kuulemma liikaa ja pitäis rauhottua, kun aloin kotihiireksi, niin sitten olinkin masentunut? Ei vttu! Pitäis kaikki huolta vaan omista asioistaan... muitakin yleisiä neuvoja satelee siitä miten pitäisi olla ja elää, vaikutus on se että etäännyn vaan entisestään enkä avaudu kuulumisistani.

Vierailija kirjoitti:

Teen niin tai näin, aina on väärin päin. Kun olin menevä niin juhlin kuulemma liikaa ja pitäis rauhottua, kun aloin kotihiireksi, niin sitten olinkin masentunut? Ei vttu! Pitäis kaikki huolta vaan omista asioistaan... muitakin yleisiä neuvoja satelee siitä miten pitäisi olla ja elää, vaikutus on se että etäännyn vaan entisestään enkä avaudu kuulumisistani.

Joo toi on tosi ärsyttävää ku aina on huonosti. Toisaalta melkein ärsyttävämpää on se, että ensin sanon tekeväni asian X. Kuuntelen siitä pitkän saarnan miten se on huono juttu. Teen asian X. ”Voi miten ihana idea” tms ihan ku ei olis ennen käyty keskustelua aiheesta tai oltu sitä vastaan.

Oikeastaan kaikkeen. Sekä useimmat sukulaiset että ystävät. Alkaa jo kyllästyttää jatkuva arvostelun kohteena oleminen. Mun mielestä jos rakastaa ja välittää toisesta ihmisestä, niin hyväksyy hänen elämänvalintansa. Minä en jaksa valintojani tai unelmiani kenellekään perustella. Se on mennyt sitten siihen, etten puhu omista asioistani juuri lainkaan. Ja mulla ei ole mitään hävettävää. Olen vastuullinen fiksu aikuinen, joka on pärjännyt elämässään hyvin. En ymmärrä, mikä ihmisillä on jatkuvasti mua vastaan.

Tää on joku suomalainen juttu, että jatkuvasti kytätään muiden tekemisiä ja etsitään vain negatiivisia asioita. Ulkomaalaisella miesystävälläni ei ole samaa ongelmaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Siellä osataan tukea ja olla iloisia toisen puolesta.

Asumisratkaisuihini koen puututtavan. Saan siis alentuvaa kohtelua kuinka minun pitäisi muuttaa muualle ja luopua omistusasunnosta.

Muuten en näistä ihmisistä juurikaan kuule, nytkin olen koettanut monta päivää keskustella eikä edes vastata. Voisi laittaa kellon käyntiin milloin tulee se ensimmäinen "sun pitää muuttaa".

Nostan.

Ei mihinkään enää, meni välit kaikkiin paitsi äitiini ja hänen uusioperheeseensä jo hieman päälle parikymppisenä.

Eräs sukulainen yrittää pitää yhteyttä, mutta tiedän että on hirveä juoruamaan ja päättämään muiden asioista niin vastailen tekstiviestillä lyhyesti. Jos vastaan puheluun niin sellainen joka toinen päivä pommitus alkaa ja sitä en jaksa.

Vanhempi rouva joka kuvittelee mun olevan edelleen teinin tasolla. :D

Sukulaiset on ärsyttäviö

Annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen. Koko suku luulee, että en osaa edes kävellä kaupungilla yksin. Tämä siksi, että olen perheen nuorin lapsi, ja kaikille on jäänyt päälle se että "tuo on vauva".

Ole kiitollinen. Minun sukuani ei voi minun tekemiseni vähempää kiinnostaa.

En saisi olla sellainen kuin olen. Jotenkin nakerretaan ja yritetään nujertaa henkisesti ja on kai ulkonäköäkin kommentoitu. Jätetään huomioimatta ja halveksutaan.

Olen kohtelias mutta erakkomainen oman tieni kulkija ja tyydyn vähään enkä tee itsestäni numeroa.

Tämä ei vain tunnu kelpaavan.

Ei mihinkään. Isänikin sanoin jo kun olin 16 vuotias, että isosiskoni on aina jutellut asioistaan vanhempien kanssa, esimerkiksi kesätöistä, kouluvalinnoista, ystävistä, menemisestä, raha-asioista jne. mutta minä teen ja kerron sitten joskus. Niin se on ollut aina, eli en ole huomannut/viitsinyt kertoa muille asioistani, sillä pärjään ilman heidän kommenttejaankin, hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi silloin kun päätin muuttaa 24 vuotiaana parin kuukauden varoitusajalla ulkomaille, niin kerroin siitä vanhemmilleni vasta kun kaikki asiat olivat jo valmiina ja lähtö oli varma.

Vanhempani ja kaikki kyllä huolehtisivat minusta ja nykyään myös perheestäni, mutta tietävät, että pärjäämme hyvin ilman vouhottamista ja muiden mielipiteitäkin. He tietävät myös, että en ole ylimielinen avun suhteen, vaan että en vain tarvitse jeesustelua asioistani.