Lue keskustelun säännöt.
Mitä haittaa voi olla lapsen kehitykselle sillä, että oma äiti
17.02.2009 |
ei lasta kykene hoitamaan?
Esim niin, että äiti on kyllä fyysisesti läsnä, mutta ei kykene ottamaan hoitovastuuta henkisesti, vaan mummo hoitaa vauvan? Luuletteko, että vanhemmiten, kun lapsi on 'helpompi', äidille ja lapselle muodostuu normaali suhde, vai jääkö lapsi sisäisesti vähän orvoksi?
Tunnen joitakin ihmisiä, jotka aikuisiällä syyttävät äitejään varhaisen hoivan puutteesta, ja ovat sitä mieltä, että se heijastuu heidän äitisuhteeseensa myöhemminkin. Ettei äidistä ikinä sitten ollut sitä tunnesuhdetta luomaan.
Onko kenelläkään teillä kokemuksia siitä, miten vaikean alun jälkeen tunnesuhde olisi syntynyt myöhemmin? ( Siis tilanteessa, missä alussa esim masennuksen tms takia hoitovastuuta olisi reilusti annettu pois äidiltä?)
Kommentit (4)
sen kiintymyssuhteen. Kuvittelisin että jos se suhde on sitten vaikka mummon kanssa, joka lapsta hoitaa, niin ajaa saman asian. Ei se kiinymyssuhde ole pakko olla juuri äidin kanssa. Kaipa se suhde äitiin on sitten mahdollista luoda myöhemmin, miksipä ei? Mutta mummon kanssa lapsella tulee olla tosi läheinen ja turvallinen suhde että tämä on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta se edellyttää äidiltä aktiivisuutta ja sitä että hän tunnistaa ja tunnustaa oman tilansa ja tekee asialle jotain, esim. menee terapiaan tarvittaessa. Minun äiti ei ikinä suostunut hakemaan apua vaikka me lapset sitä lopulta ehdotettiin ja pyydettiin, kun oltiin tarpeeksi isoja. Kyllä se jätti lähtemättömät jäljet :(.
Mutta jos mummo ei kuitenkaan asu siinä perhepiirissä, eli kun isä tulee töistä, niin mummo lähtee kotiinsa, eli hoitaja vaihtuu.
Mietin vaan, että mikä olisi paras tapa tukea tuota tunnesuhteen luomista ihan sen oikean äidin kanssa. Jos mummo on ollut ylihuolehtiva äiti lapselleen, ja jatkaa ylihuolehtimista hoitamalla vauvaakin, ei välttämättä ole edes tilaa äidillä ottaa sitä omaa rooliaan. Toisaalta ymmärrän, että jos äiti itkee ja valittaa jaksamistaan, ei ole helppo sanoa myöskään ei, eikä ääritilanteessa tietenkään vauvan takia edes voi.
Miten itse toimisitte mummona sellaisessa tilanteessa?
ap
Ei minusta ihan normaalia tullut. En pysty normaaleihin ihimissuhteisiin, esim. rakastamaan muita kuin omia lapsia. Suhde äitiin on pinnallisin puolin hyvä, mutta en koskaan kerro hänelle mitään asioitani, en koe olevani läheinen hänen kanssaan. Nuorempana usein toivoin että vanhemmat kuolisivat, ajattelin että se jotenkin helpottaisi oloani.