Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Jännitän ja vieroksun miehen perhettä
14.04.2020 |
Olemme seurustelleet pian kaksi vuotta ja tapasin miehen vanhemmat vuosi sitten. Olemme nähneet useita kertoja ja viettäneet pidempiäkin aikoja porukassa. En silti vieläkään jostain syystä koe oloani "kotoisaksi" heidän seurassaan. Olen jännittynyt ja ahdistunut. Lopulta jopa ärsyynnyn ja puran sen mieheen.
Tämä perhe on aivan normaali ja minusta ihmisinä oikein kivoja. Emme vain löydä yhteistä säveltä, huumori ei kohtaa eikä juttu luista. Mieskin on aika tuppisuu joka porukassa, niin en voi periaatteessa hänen kauttaan rentouttaa tilannetta.
Minulla on harvoin vaikeuksia missään tilanteessa ihmisten kanssa. Perheeni on näitä hölösuu-huumori-juntteja ja höpötämme tyhjää kaikesta ja työni on sosiaalinen.
Nyt olen jopa ajatellut, etten enää tapaa heitä ja mies voi mennä yksin illanistujaisiin ja syömään. En löydä enää muuta ratkaisua. Mutta tiedän, että heidän mielestään tuo olisi epäkohtelian tapa ja en itsekään pidä ajatuksesta. Osaisko joku auttaa?
Kommentit (16)
Anna miehen hoitaa yksin, ainakin toistaiseksi. Ette ole naimisissa, eikä teillä ole lapsia. En näe mitään pakottavaa syytä sille miksi sun sinne pitäisi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikuiseksi kasvaminen saattaisi olla sinulle apuna.
Sinun tehtäväsi ei ole kokea oloasi kotoisaksi, sinun tehtäväsi on ymmärtää, että kyseessä on miehen lapsuudenperhe, ei sinua varten perustettu viihdytysjoukko. Todennäköisesti he inhoavat sinua ja jatkuvaa höpötystäsi, mutta yrittävät miehesi vuoksi kestää.
Uskoisin, että myös miehen lapsuudenperhe ilahtuu, kun et enää tuppaudu mukaan. Saat itseksesi luritella omaa säveltä.
Miksi siellä nyt pitäisi koko ajan laukata? Lapsiako olette? Jos mies on vanhempiensa napanuorassa vielä kiinni, niin hän ei ole kovin kummoinen mies ja jos hän suostuu kaikkiin kissanristiäisiin, niin omapahan on vikansa. Minä en kyllä välttämättä jaksaisi sellaista mammanpelleä yhtään..
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sua. Olen kateellinen bestikselleni, jolla aivan ihanat huumorivanhemmat. Omani ovat juntteja tuppisuisia pessimistisiä möröttäjiä. En millään tahtoisi heitä esitellä uudelle rakkaalleni:( Mitä mieltä miehesi on siitä, että koet noin? Oletteko puhuneet asiasta ja mitä mieltä hän on heistä?
Hän ei selkeästi ymmärrä mistä kiikastaa, enhän minäkään kunnolla. Mutta on toki loukkaantunut, koska kokee etten pidä heistä. En tiedä pidänkö, en vain tule juttuun. Ap.
Huumori ei kohtaa ja juttu ei luista. Katso sitä syytä ihan itsestäsi. Et sinä voi vaatia, että miehesi vanhemmat alkavat sinua miellyttämään. Ei se niin mene. Anna sen miehesi hoitaa vanhempansa ja kanssakäyminen heidän kanssaan ihan itse ja hoida sinä omat sukulaisesi. kaksi vuotta on muutenkin niin lyhyt aika, ettei tuosta vielä edes tiedä, oletko sinä se pitkäikäinen kumppani miehellesi vai et.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuiseksi kasvaminen saattaisi olla sinulle apuna.
Sinun tehtäväsi ei ole kokea oloasi kotoisaksi, sinun tehtäväsi on ymmärtää, että kyseessä on miehen lapsuudenperhe, ei sinua varten perustettu viihdytysjoukko. Todennäköisesti he inhoavat sinua ja jatkuvaa höpötystäsi, mutta yrittävät miehesi vuoksi kestää.
Uskoisin, että myös miehen lapsuudenperhe ilahtuu, kun et enää tuppaudu mukaan. Saat itseksesi luritella omaa säveltä.
Samaa mieltä. Näen ap:n sellaisena räväkkänä mimminä, joka on aika outo tavallisille ihmisille. Hän on juuri sellainen kälättäjä, jolla juttua tulee paljon, mutta asiaa on vähän ja kaikkien pitäisi rakastaa häntä! Mies taas on varmaan jörrikkäluonteinen, jolla ei ole ollut vientiä ollenkaan.
Ratkaisu: ap ei mene sinne.
Vierailija kirjoitti:
Miksi siellä nyt pitäisi koko ajan laukata? Lapsiako olette? Jos mies on vanhempiensa napanuorassa vielä kiinni, niin hän ei ole kovin kummoinen mies ja jos hän suostuu kaikkiin kissanristiäisiin, niin omapahan on vikansa. Minä en kyllä välttämättä jaksaisi sellaista mammanpelleä yhtään..
Ei tarvitse usein. Kesällä näimme paljon ja silloin syntyi näitä konflikteja. Nyt olemme talven aikana nähneet pari kertaa. Kyllä läheisiä sukulaisia yleensä useamman kerran vuodessa nähdään. Emme ole lapsia, lähempänä 30.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuiseksi kasvaminen saattaisi olla sinulle apuna.
Sinun tehtäväsi ei ole kokea oloasi kotoisaksi, sinun tehtäväsi on ymmärtää, että kyseessä on miehen lapsuudenperhe, ei sinua varten perustettu viihdytysjoukko. Todennäköisesti he inhoavat sinua ja jatkuvaa höpötystäsi, mutta yrittävät miehesi vuoksi kestää.
Uskoisin, että myös miehen lapsuudenperhe ilahtuu, kun et enää tuppaudu mukaan. Saat itseksesi luritella omaa säveltä.Samaa mieltä. Näen ap:n sellaisena räväkkänä mimminä, joka on aika outo tavallisille ihmisille. Hän on juuri sellainen kälättäjä, jolla juttua tulee paljon, mutta asiaa on vähän ja kaikkien pitäisi rakastaa häntä! Mies taas on varmaan jörrikkäluonteinen, jolla ei ole ollut vientiä ollenkaan.
Ratkaisu: ap ei mene sinne.
En itseasiassa paljoa puhu heidän kanssaan, koska ei ole mitään juteltavaa. Perheen äiti puhuu omista töistään ja on vaikea puhua niistä kun ei kukaan muu ymmärrä niistä mitään. Hän saattaa myös puhua jostain heidän sukulaisesta tms. En tosiaan ole tuossa porukassa millään lailla räväkkä tai hölösuu, omassa perheessä ja kaveriporukassa kyllä.
En tuntenut oloani kotoisaksi 1. mieheni lähisuvun kanssa. Sinnittelin mukana, vuosista toisiin, mutta kun mieheni kuoli totesin ikäväkseni, että se kaikki sinnittelyni ja kohteliaisuus ei tuottanut tulosta. Vaikeassa tilanteessa he olivat entistä vaikeampia.
2. miehen kanssa puhumme hyvin avoimesti hänen lähiomaisistaan ja missä määrin kykenen olemaan heidän kanssaan tekemisissä.
Opin 2. mieheltäni sen, että viime kädessä kyse on hänen ja minun suhteesta. Mieheni ei edellytä minulta sosiaalisuutta hänen läheisiään kohtaan, vaan on selkeästi sanonut että meidän suhde menee kaiken edelle. Hän on ottanut sen asenteen, että olen hänelle se tärkein. Niinpä se, mitä olen hänen sukunsa kanssa tekemisissä, sujuu kohteliaan ystävällisessä hengessä ja myös minun ehdoillani.
En tiedä onko tästä sinulle apua, mutta jos tunnet olosi tukalaksi älä analysoi liikaa. Sinulla on oikeus tuntea tunteesi ja toimia sen mukaan. Miehesi homma on myös pärjätä tilanteessa ja jolloin yksi ratkaisu on se, ettet käy kyläilemässä miehesi sukulaisissa sitä määrää kuin nyt. Siitä on aina hyötyä pitkässä juoksussa kuin menettää oma arvosi ihmisenä. Ikinä ei tiedä, missä sinun täytyy olla vahva ja pitää rajasi hänen sukulaisiansa kohtaan. Opettele siihen jo nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi siellä nyt pitäisi koko ajan laukata? Lapsiako olette? Jos mies on vanhempiensa napanuorassa vielä kiinni, niin hän ei ole kovin kummoinen mies ja jos hän suostuu kaikkiin kissanristiäisiin, niin omapahan on vikansa. Minä en kyllä välttämättä jaksaisi sellaista mammanpelleä yhtään..
Ei tarvitse usein. Kesällä näimme paljon ja silloin syntyi näitä konflikteja. Nyt olemme talven aikana nähneet pari kertaa. Kyllä läheisiä sukulaisia yleensä useamman kerran vuodessa nähdään. Emme ole lapsia, lähempänä 30.
Se sukulaisten näkeminen on vapaaehtoista. Miehen vanhemmat asuu naapuritalossa ja piha on osin yhteinen. Käyn siellä kaksi kertaa vuodessa. Jouluna ja äitienpäivänä. Anoppi on tainut käydä meillä yli kymmenen vuotta sitten. Pihalla jos nähdään, moikataan toki. Mies ja lapset käyvät siellä niinkuin haluavat. Hyvin on asialliset välit olleet jo 35 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi siellä nyt pitäisi koko ajan laukata? Lapsiako olette? Jos mies on vanhempiensa napanuorassa vielä kiinni, niin hän ei ole kovin kummoinen mies ja jos hän suostuu kaikkiin kissanristiäisiin, niin omapahan on vikansa. Minä en kyllä välttämättä jaksaisi sellaista mammanpelleä yhtään..
Ei tarvitse usein. Kesällä näimme paljon ja silloin syntyi näitä konflikteja. Nyt olemme talven aikana nähneet pari kertaa. Kyllä läheisiä sukulaisia yleensä useamman kerran vuodessa nähdään. Emme ole lapsia, lähempänä 30.
Se sukulaisten näkeminen on vapaaehtoista. Miehen vanhemmat asuu naapuritalossa ja piha on osin yhteinen. Käyn siellä kaksi kertaa vuodessa. Jouluna ja äitienpäivänä. Anoppi on tainut käydä meillä yli kymmenen vuotta sitten. Pihalla jos nähdään, moikataan toki. Mies ja lapset käyvät siellä niinkuin haluavat. Hyvin on asialliset välit olleet jo 35 vuotta.
Niinhän se on. Miehen äiti vain kutsuu kylään ja haluaa istua paremmin iltaa, eikä se ole minusta väärin. Hän yrittää kovasti, ehkä jopa liikaakin? Ja minä myös? Kaksi miellyttämisenhaluista erilaista ihmistä kimpassa niin ei synny lasta eikä paskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tuntenut oloani kotoisaksi 1. mieheni lähisuvun kanssa. Sinnittelin mukana, vuosista toisiin, mutta kun mieheni kuoli totesin ikäväkseni, että se kaikki sinnittelyni ja kohteliaisuus ei tuottanut tulosta. Vaikeassa tilanteessa he olivat entistä vaikeampia.
2. miehen kanssa puhumme hyvin avoimesti hänen lähiomaisistaan ja missä määrin kykenen olemaan heidän kanssaan tekemisissä.
Opin 2. mieheltäni sen, että viime kädessä kyse on hänen ja minun suhteesta. Mieheni ei edellytä minulta sosiaalisuutta hänen läheisiään kohtaan, vaan on selkeästi sanonut että meidän suhde menee kaiken edelle. Hän on ottanut sen asenteen, että olen hänelle se tärkein. Niinpä se, mitä olen hänen sukunsa kanssa tekemisissä, sujuu kohteliaan ystävällisessä hengessä ja myös minun ehdoillani.
En tiedä onko tästä sinulle apua, mutta jos tunnet olosi tukalaksi älä analysoi liikaa. Sinulla on oikeus tuntea tunteesi ja toimia sen mukaan. Miehesi homma on myös pärjätä tilanteessa ja jolloin yksi ratkaisu on se, ettet käy kyläilemässä miehesi sukulaisissa sitä määrää kuin nyt. Siitä on aina hyötyä pitkässä juoksussa kuin menettää oma arvosi ihmisenä. Ikinä ei tiedä, missä sinun täytyy olla vahva ja pitää rajasi hänen sukulaisiansa kohtaan. Opettele siihen jo nyt.
Kiitos tästä. Tuota omien tunteiden hyväksymistä olenkin yrittänyt. On vain niin vieras tilanne. Mutta hyviä neuvoja. Ap.
Ehkä voisit ajatella niin, ettei sinun varsinaisesti tarvitsekaan tuntea oloasi kotoisaksi ja viihtyä heidän luonaan. Olette vain erilaisia, ja suhde miehesi kanssa on tuonut teidät yhteen. On heissä varmasti hyviäkin puolia (kirjoititkin heidän olevan oikein kivoja ihmisiä). Keskity ajattelemaan ja arvostamaan heissä niitä hyviä puolia.
Minusta tuo on sellainen ongelma, joka on asennetta korjaamalla ratkaistavissa. Se voi viedä aikaakin, mutta lopulta varmasti tulee onnistumaan, jos vain haluaa. Eri asia olisi, jos miehen perheenjäsenet olisivat ilkeitä sinua kohtaan.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen näin aikuisiällä päätynyt suhteeseen toisen aikuisen (olemme n. 50-vuotiaita) kanssa yhteisestä halusta. Emme ole perustamassa perhettä tai muuttamassa yhteen. Olemme tavanneet toistemme perheet ja tulemme toimeen, mutta kummallakaan ei ole mitään henkistä velvoitetta lähteä mukaan viettämään aikaa toisen lapsuudenperheen kanssa. Juhlissa tavataan, ehkä kerran vuodessa saatetaan sen lisäksi yhdessä kyläillä, mutta jos minä haluan tavata sisarusteni perheitä useammin, niin pääsääntöisesti tapaan yksin. Se on kaikille osapuolille ok, ei meidän perheilläkään ole siitä mitään pahaa sanottavaa ja ymmärtävät kyllä.
Olemme molemmat jo eläneet edellisissä liitoissa sen vaiheen, että kyläilimme aina yhdessä perheinä ja loimme tiiviitä ystävyyssuhteita kumppanin perheen kanssa (jotka säilyvät edelleen), nyt me nautimme yhteisestä ajastamme kahdestaan ja erikseen niiden lapsuudenperheiden kanssa. En koe tässä iässä mitään intoa alkaa intensiivisesti tutustumaan aikuisen miehen aikuisiin sisaruksiin ja heidän aikuisiin lapsiinsa, ihan tarpeeksi saan työssäni tavata uusia ihmisiä, senkään vuoksi ei ole energiaa eikä mielenkiintoa asiaan. Koskee meitä molempia.
Varmaan semmoisten kovin avointen ja sosiaalisten ihmisten on vaikea käsittää, mutta meillä toimii. Perheetkin ovat onneksi ymmärtäväisiä eikä kukaan pahoita mieltään.
Minulla meni pitkään totuttautua mieheni vanhempiin.
Heistä toinen on persoonaltaan oma vastakohtani, eli on sanomattakin selvää, ettemme kykene ymmärtämään toinen toisiamme kovin hyvin. Vasta näin lähemmäs neljän vuoden ja esikoislapsemme jälkeen alamme löytää yhteisen sävelen. Tai ainakin olemme saman asian perässä: lapsemme ja heidän lapsenlapsen etua ajatellen.
Lapsellamme on mitä parhaimmat isovanhemmat, se riittää.
Alue: Aihe vapaa
Ymmärrän sua. Olen kateellinen bestikselleni, jolla aivan ihanat huumorivanhemmat. Omani ovat juntteja tuppisuisia pessimistisiä möröttäjiä. En millään tahtoisi heitä esitellä uudelle rakkaalleni:( Mitä mieltä miehesi on siitä, että koet noin? Oletteko puhuneet asiasta ja mitä mieltä hän on heistä?