Tunnetteko muut 30-vuotiaat itsenne aikuisiksi?

Joo tunnen. Oon 28. Ittellä johtuu varmaan siitä koska kehityin muita "jäljessä" jotenkin huonon itsetunnon ja muiden mielenterveysongelmien takia. Hain apua vasta kun olin 25-vuotias. Nyt tunnen oloni vielä jotenkin teiniksi ja aikuisten seurassa ihan vierras olo. en ole myöskään kokenut asioita mitä useat aikuiset ovat, esim. seurustelut, jne

Sama homma. Työskentelen asiantuntijatyössä enkä osaa edes itse ottaa itseäni vakavasti. Yritäpä siinä sitten osoittaa olevasi pätevä. Kyllähän minulta osaamista löytyy mutta mielelyäni olen täysi teini.

Myös työajan ulkopuolella tismalleen samoja tuntemuksia kuin sinulla.

Terv.

Parin kk päästä 30v.

En todellakaan tunne, ja mietin just samaa yhtenä päivänä ja tuunko ikinä tuntemaankaan. Kaks lasta, mies, tosin naimisissa ei olla ja vuokralla asutaan. Suurin syy tähän on varmaan teininä alkanut masennus, jonka takia jäi koulut kesken ja kunnon ammattia en ole saanut hankituksi. Samanikäiset ja mua nuoremmatkin tuntuu niin paljon aikuisemmilta, ei tosin kaikki mutta suurin osa, enkä pysty ottaa itseäni vakavasti juuri missään tilanteessa. Vielä tulee ajateltua vähän tyyliin "sit isona" vaikka ajoittain herää todellisuuteen, että pitäis olla jo se iso kun on kovaa kyytiä vanhenemassa.

Miesten laatu niin heikko, että sinkkuna oon yhä. Mutta aikuinen oon silti.

Minä olen 31 vuotias. Olen ollut naimisissa 14 vuotta. Sama työ ollut 13 vuotta. Kaksi lasta joista toinen siirtyy nyt ylä-asteelle.

Tunnen itseni todella vanhaksi. Tuntuu että elämä on vain enää työtä ja eläkkeelle pääsyn odottelua. En enää viitsi meikata enkä laittaa itseäni mitenkään, koska tunnen sen olevan turhaa tässä iässä. Joistain vaatteistakin pitää miettiä että onko jo liian vanha niitä pitämään.

Kuulostaa siltä, että kärsit huijarisyndroomasta. Aikuisuus näkyy siinä, että osaa ottaa vastuun ja ratkaista vaikeita tilanteita sovinnollisesti. Meillä työpaikalla jopa boomerit käyttäytyvät kuin kakarat. Vika on aina muissa ja oma etu tulee kaikissa tilanteissa ensin.

Mä tunnen itseni paljon "lapsemmaksi" kuin "oikeat" aikuiset. Mulla on kaksi lasta, talo ja työpaikka, mutta jotenkin musta vaan tuntuu, että en ole aikuinen vaikka kuitenkin olen.

Olen ajatellut, että ehkä se johtuu siitä, että lähes kaikki arvioivat mut nuoremmaksi kuin olen, ja jotenkin hämmästyvät kun käy ilmi, että mulla on lapsia. Jotenkin mä sitten ehkä alitajuisesti aina ajattelen, että muut pitävät mua "lapsena". Johtuuko se sitten siitä, että olen pienikokoinen, siro ja kasvojen muoto on pyöreähkö.

Olen kyllä ihan sinut itseni kanssa, en koe olevani masentunut tai huonompi kuin muut, mutta silti kuitenkin välillä on tosi vaikea ymmärtää, että olen "samalla viivalla" toisten aikuisten" kanssa.

T. 32v

Aikuisuus ei ole tunne. Kun täytät 18v. Olet aikuinen. Sillä mitä tunnet pääsi sisällä aikuisuudesta ei ole väliä. Pitäisi muistaa että aikuisia on monenlaisia - tyyliin osa tekee saattohoitotyötä, osa leikkii keppihevosella - osa tekee molempia.

Tuota asiaa voi oikeasti peilata vasta jälkikäteen. Minä tunsin, mutta näin taakse päin katsottuna olin ihan kakara vielä kolmekymppisenä.

M53

En tunne. Ei ole perhettä, lapsia ja sellaisia ruuhkavuosia. Olen korkeakoulutetussa asiantuntijatyössä, jossa joudun esiintymään "ikäistäni kypsempänä" päivittäin. Ei se nyt ongelma ole, teatteri on osa työtä, mutta kyllä kotona tuntui hölmöltä vedellä kalsarit jalassa ja pelailla hömpän pömpän videopelejä ajan kuluksi.

Kaipa sitä aina ajatteli, että tässä iässä olisi muksuja ja vaimo. Asuntolainaa toki on jne, "kulissit" kunnossa, mutta en ole saanut vielä houkuteltua naarasta talouteen. :/

No, edetään vuosi ja päivä kerrallaan. On tässä vielä aikaa.

M31

Mä oon hyväksynyt sen, että olen tällainen kovin lapsellinen aikuinen. En nimittäin usko tästä paljoa muuttuvani. Mä pärjään kyllä elämässä ja hoidan vastuullisen työni... mutta mieleltäni olen jotenkin ihan hupsu ja lapsellinen. Mulla on kyllä mies ja meillä on omakotitalo, mutta en todellakaan tunne olevani samalla viivalla esim samanikäisten kaveripariskuntien kanssa jotka vaikka ovat ostamassa/rakentamassa taloa. Tuntuu että niillä kaikki on jotenkin paljon vakavampaa, harkittua ja suunnitelmallista. Omalla kohdalla tuntuu kuin olisin jotenkin huijannut tai vaan ajautunut tähän aikuisuuden kulissiin, kun kaikki on tapahtunut jotenkin vaan omalla painollaan. Vaikea selittää mutta luultavasti siis ymmärrän mitä tässä tarkoitettiin :) N29

Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Olen yli 30 v. ja en tunne itseäni "oikeaksi" aikuiseksi. Olen kyllä ihan järkevä ja vastuullinen, aikuismaisesti käyttäytyvä ihminen, mutta  minulla on jatkuva epävarmuus sisäisesti. Itsetuntoni on huono enkä tunne olevani mikään vahva aikuinen nainen. Näytän ikäistäni nuoremmalta ja kohtaan edelleen tytöttelyä ja vähättelyä työelämässä. Lisäksi tunnen olevani jotenkin epätavallisen ujo. Jotkut puhuvatkin kuin lapselle. Suurin osa arvioi ikäni vähintään kymmenen vuotta nuoremmaksi. Luulen, että tämä kaikki yhdistettynä epävarmuuteen ja huonoon itsetuntoon on saanut alitajuisesti ajattelemaan, etten ole "oikea" aikuinen. Minulla ei ole edes perhettä, asuntolainaa, vakituista työtä tai muutakaan aikuisten elämään kuuluvia asioita. Huomaan usein ajattelevani jostain "sitten isona" ja järkytyn tajutessani, että minähän olen jo aika iso. Jotain ikäkriisiäkin meinaa olla. Olin masentunut ym. nuorempana ja luulen, että tulen sen takia jossain asioissa muita jäljessä. 

Olen nyt 48v. Pari vuotta olen tuntenut itseni aikuiseksi.

Töissä ja lapseni kanssa tsemppaan ja olen asiallinen. Muuten elämäni on yhtä häröilyä ja kikkelikarnevaalia. M45

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan tunne, ja mietin just samaa yhtenä päivänä ja tuunko ikinä tuntemaankaan. Kaks lasta, mies, tosin naimisissa ei olla ja vuokralla asutaan. Suurin syy tähän on varmaan teininä alkanut masennus, jonka takia jäi koulut kesken ja kunnon ammattia en ole saanut hankituksi. Samanikäiset ja mua nuoremmatkin tuntuu niin paljon aikuisemmilta, ei tosin kaikki mutta suurin osa, enkä pysty ottaa itseäni vakavasti juuri missään tilanteessa. Vielä tulee ajateltua vähän tyyliin "sit isona" vaikka ajoittain herää todellisuuteen, että pitäis olla jo se iso kun on kovaa kyytiä vanhenemassa.

Vau, itsellä ihan samat setit. Nyt ikää 33v ja tunnen itseni jälkeenjääneeksi. Koittanut opiskella korkeakouluissa, mutta lähinnä kai masennuksen ja huonon itsetunnon + ihmispelkoisuuden takia toinen koulutus jäänyt kesken (vaikka aloitin sen ihan aikuisiällä) ja nyt yritän miettiä että mitä ihan oikeasti tekisi työkseen. Tuntuu vaikealta tutustua uusiin ihmisiin ja yrittää verkostoitua, kun oma menneisyys hävettää.