Minkä ikäisenä annoit periksi?

Olisinkohan ollut 5 tai 6?

Ala-asteella kun alkoi joka päiväinen kidutus ja alistaminen. Jo silloin muodostui käsitys että sitten kun en enää jaksa niin tapan itseni. Täällä vielä ollaan.

En luovuta koskaan, mutta ystäviä en enää kaipaa.

30 ja risat enkä ole antanut, muutaman kerran on sanottu että kannattaisikohan jo. Vaikka mikään ei onnistuisi elämä on parempaa kun on tavoitteita.

Ensimmäisen kerran 20-vuotiaana. Ja siitä eteenpäin säännöllisin väliajoin. Sitten aina tullut kuitenkin jostain se elämän nälkä ja yritys taas. 

Nyt olen 43 ja tuntuu taas raskaalta. En suunnittele itsemurhaa, mutta en hirveästi nää valoa tulevaisuudessa ja jos ajattelen kuolemaa, se tuntuu jopa helpottavalta. Että pääsisi pois täältä.

En ole vieläkään vaikka yli 20 vuotta takana ja aika h*lvetilliset oli viimeiset 7v (huumeita,ystävien ja sukulaisten kuolemia,asunnotyomuutta yms.) soitinpa tädillekin ja kysyin häneltä samaa ja ei hänkään ole vielä luovuttanut vaikka on jo 92v :D joten muistakaa suomalainen sisu kun morkkis iskee!

Uskomaton ja käsittämätön. Pakko olla huono vitsi.

Olisinko ollut 12 kun ajattelin että suunta on vaan alaspäin, muutaman vuoden sisään pitäisi alkaa aikuistumaan ja ottamaan vastuuta.

Siinä 25-vuotiaana olin suhteessa jossa eristäydyin muusta maailmasta miehen takia ja se yritti tappaa mut.

Nyt melkein 10 vuotta myöhemmin oon taas mustelmilla miehen takia.

Millon saa luovuttaa, kun ei vaan osaa?

Luovutin joskus lukion jälkeen. Sitä ennen kiusattiin pitkään ja olin yksinäinen. Voimat riittivät siihen saakka. Sitten sattui kaikkea muuta ikävää ja lukion jälkeen tavallaan tajusin sen, etten kestä tätä elämää niin hyvin ja meinasin seota. Silloin tiesin, että vaikeaa tulee olemaan. Tässä vuosien aikana olen sitten vähitellen luovuttanut myös. En pääse opiskelemaan, en pärjää monissa töissä, olen liian ujo, outo tai muuten sellainen joka ei vaan kestä kunnolla. Menneisyyden kokemukset myös mielessä usein. Sillä tiellä olen edelleen ja olen sinua vähän nuorempi. En tiedä enää miten täältä pääsee sinne "normaalien" ihmisten puolelle. Kuka ottaisi edes minut enää töihin kun ei paljon kokemustakaan. En tiedä miten pärjään tässä elämässä muutenkaan. Opiskella tahtoisin ja se on varmaan viimeisiä asioita mistä haaveilen sen lisäksi, että joskus näkisin maailmaa. Nämä auttavat jaksamaan, mutta muuten mietin monesti, ettei minulla ole mitään syytä olla täällä ja voisin ihan hyvin lähteä jo aikaisemmin.

Mulle myös tapahtui jotain kun täytin 28. Enemminkin tajusin, että tätä elämäähän voi oikeasti elääkin eikä vaan ajelehtia mihin sattuu. 

Ehkä vielä 32-vuotiaana haaveilin, että kokisin joskus parisuhteen, seksin. Perustaisin tulevaisuudessa perheen ja pääsisin elämään normaalia elämää. No, eivät toteutuneet nuo ja nyt melkein kymmenen vuotta myöhemmin tajuan, että turhaa haihattelua nuo olivat tuolloinkin. Ei tuon ikäisenä voi aloittaa siitä minkä muut ovat aloittaneet jo teininä. Ehkä se oli jotain lapsenuskoa, että jos vain on hyvä ihminen niin kyllä jotain ennenpitkää tulee eteen. Olisi pitänyt tajuta, että itse on tehtävä työ ja oltava mies eikä nurkkapöydän vässykkä.