Kun mietit kamalinta lapsuusmuistoasi

isä sanoo mulle tosi pahasti. Istutaan ruokapöydässä ja muistan tilanteen siitä näkövinkkelistä että istun pöydän ääressä itseäni vastapäätä. Katson siis tavallaan tilannetta ulkoapäin.



Dissosiaatiota toisin sanoen. Hierarkia menee kai niin, että lievin on se että ollan vielä samassa tasossa kuten mulla tuossa muistossa. Eli ihmisen tasossa. Sitten seuraavaksi vakavampi dissosiaatio on ilmasta käsin, ts. ollaan siirrytty pois ihmisen näkövinkkelistä. Ja vaikeimmin kestettävässä muistetaan vaan vaikkapa jokin väri. Tai muistikuvissa on kokonaan aukko.

Vierailija:

a vaikeimmin kestettävässä muistetaan vaan vaikkapa jokin väri. Tai muistikuvissa on kokonaan aukko.

kerjään huomiota. Olen olohuoneen pöydän vieressä, pääni ei ylety vielä tuolien selkänojan yläreunaan. Isä ei kiinnitä huomiota vaan käsissä on papereita. Yhtäkkiä maailma alkaa kieppua ja katoan johonkin pimeään, jossa ei ole kuin huutoa.

En tiedä mitä on tapahtunut.

Kaverini on kertonut samanlaisen tarinan äidistään, mutta hän muistaa äitinsä seuraavan kerran vasta muutaman vuoden päästä. Välissä on monta vuotta pelkkää tyhjyyttä, kunnes arki palaa harmaana ja puuduttavana, ilman värejä.

että on tapahtunut? MItä papereita isällä oli kädessä?



Itse katselen itseäni vähän ilmasta käsin ulkopuolelta kun muistan kamalia tapahtumia. Olen pieni tyttö, nukun vielä reunallisessa sängyssä. Äiti ja hänen miesystävä rakastelevat sängyssä (niinkuin joka yö) ja odotan ahdistuneena milloin se loppuu. Olen aamuisin kamalan väsynyt , vaikka minut laitetaan nukkumaan aikaisin. En voi iltaisin nukahtaa, kun tiedän että kohta he tulevat ja SE alkaa. Valvon JOKA YÖ ja kuuntelen, näenkin sen ihan siitä vierestä. yritän tunkea korviini jopa pumpulia, mutta se ei auta....olen todella ahdistunut tyttö ja kärsin mm. selittämättömistä mahakivuista.



Kylläpä helpotti kertoa, en ole IKINÄ puhunut tästä kenellekkään.

Vierailija:

että on tapahtunut? MItä papereita isällä oli kädessä?

ja isä kai suunnilleen ensimmäisenä haki ne eteisen matolta olkkariin. En tiedä mitä tapahtui, kun en muista mitään muuta kuin sen mustan kauhun.

Harmi ettei äitisi ole tajunnut ottaa huomioon, että saatat valvoa ja todistaa täten heidän seksielämäänsä. Näin aikuisena ja äitinä herää kysymys, miksei sitä seksiä voinut harrastaa toisessa huoneessa.



Itse muistan heränneeni lapsena kaksi kertaa, kun vanhempani harrastivat seksiä. Ei siitä mitään ahdistusta jäänyt, mutta kyllä ne silti sen verran vaikuttivat, että ne vieläkin muistaa. Vaikka olivat äänettömästi jne. Ja eka kerralla lopettivat heti kesken, kun aloin heti itkeä kun heräsin...



vähän asian vierestä mutta kuitenkin...

asuimme tosi ahtaasti.



Äitini ei varmaan tajunnut, että kuulen ja näen....tai ei sitten välittänyt! Olen kokenut muitakin kamalia asioita (ehkä jonkun mielestä kamalampiakin kuin seksin näkeminen) mutta minua TÄMÄ on ahdistanut kaikkein eniten! Varsinkin se kun joutui odottamaan milloin se alkaa ja loppuu, että pääsee itse nukkumaan.

olen myös kokenut aika kamalia juttuja ja yksi niistä on myös tuo seksi. Äitini touhut olen kuullut ja nähnyt useita kertoja. En tiedä, mutta luulen sen osittain vaikuttaneen omaan seksuaalisuuteeni. ; ( Onko sinulle jäänyt noista mitään traumoja?

- ja sen takia on ollut pitkä tie opetella siihen, että " kunnialliseen" parisuhteeseen seksi voi myös kuuluakin. Suo siellä, vetelä täällä?

en usko, että se vaikuttaa enää minun elämääni millään lailla, muuten kuin että olen katkera kaikista niistä valvotuista öistä. Lapsuuteni oli muutenkin aika onneton, niin olen yrittänyt kääntää tämän vahvuudekseni. Nyt osaan aikuisena nauttia elämästäni, pienet murheet eivät hetkauta. Onneksi en ole enää lapsi, en kaipaa siitä ajasta MITÄÄN!



Olen varma, että en tosiaan ole ainoa, joka on todistanut vanhempien petipuuhia lapsena. Olisikin kiva kuulla, miten se on teihin vaikuttanut?

omia lapsiaan kohtelee....

Mulla muuten on unetkin sekä että, joskus näen itseni, joskus olen itseni.

se normaalia ettei oo?

~Oikeestaan en keksi nyt mitään pahaa muistoa kun yritän.

Vierailija:

se normaalia ettei oo?

~Oikeestaan en keksi nyt mitään pahaa muistoa kun yritän.

MOni asia on sellainen, että nyt ei pidä minään mutta silloin lapsena koki voimakkaasti. Varsinkin jos vanhempien taholta tuli nolatuksi. Ja sitä olen varmasti tehnt omille lapsillenikin. Kun muistelen lapsuusasioita, niin kyllä katselen itseäni sivusta.

Vaikka nyt aikuisen katsantokannasta ne nolaamiset ei olleet erityisen pahoja niin yritän muistaa olla varovaisempi omien lasteni kanssa enkä naura epäonnistumisille tms.

En muista mitään negatiivista omiin vanhempiini liittyen. Negatiiviset kokemukset liittyvät joidenkin lapsuuden kavereiden vanhempiin.



Meille sai aina tulla leikkimään ja meillä tarjottiin kavereille välipalaa jos nälkä yllätti..mun vanhemmat kohteli muita lapsia kunnioittavasti. Kun taas vastaavasti mun joidenkin kavereiden vanhemmat ( kahden kaverin) kohteli mua jotenkin tylysti tai kyräillen.

Olin kiltti ja kohtelias lapsi joten en tiedä mistä tämä johtui. Koskaan en pyytänyt mitään tai pungennut esimerkiksi ruokapöytään. Nämä vanhemmat eivät myöskään pyytäneet mua ikinä mihinkään mukaan. Toisen äiti jopa sepitteli valheita musta ja haukkui takanapäin. Nämä kaverit olivat kuitenkin mukavia ja siksi harmitti että vanhemmat eivät tykänneet musta.

Sitten taas yhden kolmannen hyvän kaverin vanhemmat pitivät kovastikin musta. Ja käyttäydyin ihan samalla tavalla!



Olen aika perustavis tyyppi. En äänekäs, mutten ihan hiljainenkaan. En ymmärtänyt että mikä mussa ärsytti..ja joskus mietin sitä vieläkin jos näen näitä ihmisiä ohimennen. En ymmärtänyt lapsena ollenkaan tällaista käytöstä, enkä siitä pahemmin keskustellut vanhempienikaan kanssa.

Mulle jäi vain tunne että en luota kaikkiin ihmisiin enkä pidä ollenkaan tylyistä tyypeistä, joilla näkyy olevan oikeus irvistellä milloin haluaa!

Onko muilla tällaisia kokemuksia?

mutta minulla ei ole mitään käsitystä mitä on tapahtunut. Kaikki on pelkkää kauhua.



Olen ollut lapsi, enkä tiedä vieläkään, mitä on tapahtunut.

Vierailija:

Kun taas vastaavasti mun joidenkin kavereiden vanhemmat ( kahden kaverin) kohteli mua jotenkin tylysti tai kyräillen.

Olin kiltti ja kohtelias lapsi joten en tiedä mistä tämä johtui. Koskaan en pyytänyt mitään tai pungennut esimerkiksi ruokapöytään.

(...)

Onko muilla tällaisia kokemuksia?

Heidän mielestään olin aivan mahdoton ja kammottava kakara. En ollut kotona oppinut niiaamaan ja teitittelemään ja opin sen vasta sitten kun kaverini selitti ja hänen isovanhempansa minua läksyttivät. En osannut myöskään 5-vuotiaana kohteliaasti esittäytyä puhelimessa, mutta opin tietysti, kun tämän kaverini vanhemmat " haukkuivat" minut pataluhaksi. Sanoin puhelimeen todennäköisesti vain " hei onks hannariikka kotona" kun soitin ensimmäisen kerran, jännitti niin paljon. Seuraavassa puhelussa opin sitten sanomaan " hei täällä xx, olisiko hannariikka kotona" .

Se haukkuminen tuntui tosi inhottavalta, koska yritin olla kiltti, mutta en ollut kotona oppinut niiaamista, teitittelyä tai kohteliasta esittäytymistä puhelimessa. Kaverini vanhempi ja isovanhemmat pitivät minua aina aivan todella kammottavana kauhukakarana - aina siihen asti kunnes heidän oma priimatyttönsä ryhtyi 12-vuotiaana koko luokan kauhuksi, erotettiin koulusta, ryyppäsi kaikki viikonloput...

Noh, myöhemmin oli kyllä hyötyä ja iloa siitä, että osasin luontevasti esittäytyä kohteliasti ja teititellä. Mutta jotenkin nämä kokemukset tekivät mut kyllä myös aika varautuneeksi. Samoin olen nykyään karvat pystyssä, jos lapset ovat epäkohteliaita.

kun tajuan tilanteen kamaluuden (sä makaa verissään lattialla, puukko vieressään jne), kaikki menee epätodeliskesi ja alan nähdä ulkopuolelta. Tavallaan leijun siinä ympärilläni, katson itseäni ja tilannetta, kuulen oman huutoni ja näen siskon tulevan paikalle.