Keskusteluapu (psyk.sh) sanoo että hänen tehtävänään on saada mut miettimään asioita eri kanteilta ja
tuoda erilaista näkökulmaa. En ole huomannut, että hänen kauttaan olisin saanut mitään uusia ajatuksia. Lähinnä ne kysymykset tuntuu tosi vähä-älyisiltä ja siltä kuin pitäisi jollekin lapselle selittää itsestään selviä asioita juurta jaksain.
Kun olin oikeassa terapiassa niin terapeutti kyllä validoi tunteitani ja oli usein siten samaa mieltä kanssani. Tämä johti siihen, että luotin häneen ja uskalsin kertoa vaikeista asioista, itkeä ym. Tämän nykyisen toimintatapa tuntuu lähinnä siltä, että en viitsi kertoa mistään, kun hän on kuitenkin vastakkaisella kannalla tai kysyy jotain, mikä vie aiheesta sivuraiteelle. Pitäisi vaihtaa joo ja hankkiutua oikeaan terapiaan taas.
Kommentit (13)
Vaiettu tabuasia psykiatrisessa hoitotyössä on juuri se, että hoitosuhteiden laatu on äärimmäisen epätasaista monen hoitajan taidottomuuden tai tietämättömyyden vuoksi. On täysin arpapeliä kenet saa hoitajakseen ja joitain onnistaa mutta monia ei.
Puit ap hyvin sanoiksi sen miten itsekin vertaisin oikeaa terapiaa ja psyk. hoitajan luona käymistä.
reset nappuloita on myös olemassa joiden avulla voi kyseenalaistaa kaiken mihin uskoi ennen.
Kuten samaani-tripit vahvoilla aineilla, sähköhoidot tai melkein kuolemnen kuten kidutus tai vastaava.
Sen voi myös neuvotella sisäisesti mutta useimmat kuolee yrittäessä neuvotteluja liskoaivon kanssa. Liskot voittaa aina, mutta voi antaa liskoille paremman diilin.
Vierailija kirjoitti:
Vaiettu tabuasia psykiatrisessa hoitotyössä on juuri se, että hoitosuhteiden laatu on äärimmäisen epätasaista monen hoitajan taidottomuuden tai tietämättömyyden vuoksi. On täysin arpapeliä kenet saa hoitajakseen ja joitain onnistaa mutta monia ei.
Hyvin sanottu ja ihan täyttä asiaa. Osa alan ammattilaisista on fiksuja, empaattisia ja kykeneviä pureutumaan ongelmien juurisyihin. Toiset ikävä kyllä ovat taas enempi vähempi hukassa, jotenkin naiiveja eivätkä osaa erottaa omia tunteitaan asiakkaan tai potilaan tunteista. Näiltä tulee juuri sen osaston neuvoja, että pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivää kehotetaan hankkimaan poika-/tyttöystävä tai elämänhalunsa menettänyttä patistellaan lenkille. Pelkkä halu auttaa ei riitä psyk.hoitotyössä, vaan tarvitaan näkemyksellisempää otetta ja ymmärrystä ihmisten erilaisuudesta. Jälkimmäisen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta sitä se ei valitettavasti kaikille alalla työskenteleville ole. Niin monta kertaa joutunut kuulemaan noista patenttiratkaisuja tyrkyttävistä ja omia tunteitaan ja asenteitaan potilaisiin heijastavista hoitajista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaiettu tabuasia psykiatrisessa hoitotyössä on juuri se, että hoitosuhteiden laatu on äärimmäisen epätasaista monen hoitajan taidottomuuden tai tietämättömyyden vuoksi. On täysin arpapeliä kenet saa hoitajakseen ja joitain onnistaa mutta monia ei.
Hyvin sanottu ja ihan täyttä asiaa. Osa alan ammattilaisista on fiksuja, empaattisia ja kykeneviä pureutumaan ongelmien juurisyihin. Toiset ikävä kyllä ovat taas enempi vähempi hukassa, jotenkin naiiveja eivätkä osaa erottaa omia tunteitaan asiakkaan tai potilaan tunteista. Näiltä tulee juuri sen osaston neuvoja, että pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivää kehotetaan hankkimaan poika-/tyttöystävä tai elämänhalunsa menettänyttä patistellaan lenkille. Pelkkä halu auttaa ei riitä psyk.hoitotyössä, vaan tarvitaan näkemyksellisempää otetta ja ymmärrystä ihmisten erilaisuudesta. Jälkimmäisen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta sitä se ei valitettavasti kaikille alalla työskenteleville ole. Niin monta kertaa joutunut kuulemaan noista patenttiratkaisuja tyrkyttävistä ja omia tunteitaan ja asenteitaan potilaisiin heijastavista hoitajista.
Ihan samoja patenttiratkaisuja ne on muillakin, esim. terapeuteilla, mutta he vain osaavat naamioida ne sillä tavalla ovelasti että luulet terapeutin olevan samalla aaltopituudella, ja keksineesi itse nämä patentit ;)
Noi muuten, aika rikas saa olle että pystyy kustantamaan kokonaan itse tarvitsemansa terapian, ja monessa paikkaa nuo sh:n kanssa jutustelut on pakkoja, jos mielii saada lähetettä kelaterapiaan. Meillä esim. joutuu käydä puoli vuotta sh:lla n.kerran viikossa, ja suostua kaikkeen muuhunkin, jotta saa terapialähetteen. Vähän nniin kuin hengenvaarallisesti lihava-ohjelmassa; ensin pitää lääkärille osoittaa laihduttamalla tietyn verran, että on sopiva lihavuusleikkaukseen.
Tämä on sillä tavalla ikävää, että ihminen joka terapiaa tarvitsee, saattaa olla jo niin huonossa kunnossa että hänen olisi todella tärkeä päästä osaaviin käsiin samantien, eikä jopa vuodenkin viiveellä. Tosiaalta ihmisen tulee olla psyykkisesti tarpeeksi stabiili, jotta voi hyötyä terapiasta. Kaksipiippuisia miekkoja nämä jutut.
"Kun olin oikeassa terapiassa niin terapeutti kyllä validoi tunteitani ja oli usein siten samaa mieltä kanssani. Tämä johti siihen, että luotin häneen ja uskalsin kertoa vaikeista asioista, itkeä ym. Tämän nykyisen toimintatapa tuntuu lähinnä siltä, että en viitsi kertoa mistään, kun hän on kuitenkin vastakkaisella kannalla tai kysyy jotain, mikä vie aiheesta sivuraiteelle. Pitäisi vaihtaa joo ja hankkiutua oikeaan terapiaan taas."
Oma kokemukseni oikeista psykoterapioista on juuri samanlainen kuin sinulla tämän hoitajan kanssa. Lähtökohtana psykoterapioissa oli, että havaitsen ja tulkitsen maailmaa jotenkin vääristyneesti. Esim. kognitiivinen terapia olettaa, että vika on potilaan ajattelussa.
Mulla on ihan positiivinen kokemus itsellä psyk.sh käynneistä, mutta ongelma ei ollutkaan mitenkään iso tai vakava. Asioiden selittäminen ääneen auttaa usein hoksaamaan itse mistä on kysymys, ja aina parempi jos toinen osapuoli osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Mutta jos kemiat ei kohtaa tai tuntuu ettei hyötyä ole, niin ei sitä sitten varmaan ole. Näissä asioissa taitaa enemmän olla kysymys juuri kemioiden ja ajattelutapojen kohtaamisesta kuin siitä, mikä kenenkin koulutustaso on.
Menin nuorena totaalisen sekaisin kun minun ajatuksia ja tuntemuksia koko ajan kyseenalaistettiin. Lopetin käynnit ja mieluummin hyppäsin täydelliseen yksinäisyyteen joka sekin melkein tuhosi minut. Oli kuitenkin pelastauduttava jotenkin.
Tämä on iso ja vaiettu ongelma. Hoitajat ovat pääosin naisia, jotka auttavat pääosin naisia, mutta veroja maksavat pääosin miehet. Naisten kannalta todella hieno kuvio, kun voi käytännössä maksattaa sekä työpaikkansa että hoitonsa miehillä, mutta miten tämä kuvio miehiä hyödyttää?
Itse narsistin lapsena taannun pahoinvoivaksi hätäiseksi lapseksi ja sulkeudun, jos terapeutilla ei ole validoiva työote. Todella vaikea luottaa kehenkään ja jos sitten jotain uskaltaessakin kertoa vastassa onkin ajatusteni, tunteideni ja kokemusteni kyseenalaistaminen, reaktionani on pakeneminen. Koko lapsuuteni minun koko persoonaani ja olemassaoloani on kyseenalaistettu, ja kun olen pikkuhiljaa kasannut itseäni kokoon, en todellakaan kaipaa sitä, ettei ajatuksiani oteta vakavasti hoitosuhteessa.
Minkä suuntauksinen terapia sisältää validointia?
Kävin opiskeluaikana muutaman kerran psykiatrisella sairaanhoitajalla, kun he arvioivat ansaitsenko psykologin käyntejä. Käynnit tuntuivat todella ahdistavilta. Tuli enemmän mieleen mummolassa käynti. Sairaanhoitaja ei kuunnellut. Kyseli vain, että miten opinnot ovat edenneet ja toisteli että koeta nyt jotain tehdä. Mulle oli silloin virhe lähteä opiskelemaan. En ollut henkisesti tarpeeksi vakaa siihen. Rankat opinnot ja muutenkin sen hetkinen stressaava elämä tipautti mut pois kärryiltä. Mun ongelma ei ollut se, että oli hankaluuksia opintojen kanssa. Mun ongelma oli mun henkinen hyvinvointi. Mutta se ei tätä hoitajaa kiinnostanut.
Ei noillla psy.sh höpöhöpötyypeillä kannata käydä ollenkaan. Kunnon terapia oikealla ammatti-ihmisellä on hyödyllistä kun sen ottaa tosissaan.