Kun tuntuu että on pilannut esikoisen..

Olipas kryptistä. Selitä tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Olipas kryptistä. Selitä tarkemmin.

en halua avata sen enempää. Uskon että sen kyllä tietää mistä puhun jos on tuntenut samoin. 

Tuntuu samalta kyllä, minustakin tuntuu siltä että olet pilannut esikoisen.

Sama täällä. :(

AP, kysyit, tuntuuko kenestäkään muusta samalta - varmasti tuntuu. Tuo on ihan normaali tunne vanhemmuuden vuoristoradassa. Mutta jos tunne alkaa olla jokapäiväinen, niin silloin se alkaa olla ongelmallista, vaikuttaessaan esim. toimintakykyyn, tällöin voi olla kyse esim. masennuksesta.

"Toisen kanssa on mennyt paljon paremmin. Uskon että esikoisen lähes kaikki ongelmat johtuu siitä että olen ollut hänelle melko keskinkertainen, jopa huono äiti. :/"

Miksi toisen kanssa on mennyt paremmin? Oletko todella ollut "parempi äiti" hänelle, vai onko sinulla ollut esikoisen jälkeen esim. enemmän kokemusta lapsen kasvatuksesta, minkä kautta tuo "parempana äitinä" oleminen on ihan luonnostaankin voinut tulla?

Ole nyt hyvä ihminen hieman armollisempi itsellesi niin olosi helpottaa ja takaan, että ilman tuota syyllisyyttä jota nyt kannat, olet ainakin parempi äiti lapsillesi!

Mennyttä et voi muuttaa, mutta tästä hetkestä lähtien voit luvata itsellesi, että teet joka hetkessä parhaasi, ja se riittää. Ei sinun tarvitse olla täydellinen, mutta sinun tarvitsee tehdä parhaasi!

Paljon voimia sinulle ja uskalla jättää uhrin rooli, "huono äiti", tähän hetkeen.

Ole tästä lähtien vaikka "ihan ok äiti joka ainakin voi olla rehellinen itselleen ja sanoa että teen tästä lähtien parhaani, ja se riittää" . Pian ehkä huomaatkin olevasi huippumutsi, et täydellinen, mutta omien lastesi ihana äiti.

T. Entinen "huono äiti" ja nykyinen paras äiti omille lapsilleni

Meillä ainakin kakkonen on aivan normaali lapsi, esikoinenon kamala :( Esikoisella on hirveä hermosto, ei kestä yhtään mitään, oireilee masennuksena ja nepsyoireina. Kakkosen kanssa on jopa kivaa ja normaaleja onnistumisen tunteita, esikoisen kanssa tuntuu kuin olisi ei vain aivan paska äiti vaan myös ihminen. Kakkosen kanssa voi kuvitella olevansa HYVÄ äiti.

Täällä toinen. Esikoisella on "haasteita" ja 4v neuvolasta lähti pyörät pyörimään eteenpäin, eli tutkimuksia odotellaan. Pienemmän kanssa kaikki on ollut helpompaa vauva-ajasta lähtien. Uhma (nyt 2,5v) on ollut normaalia ja siedettävää uhmaa. Esikoisen kanssa se on ollut kaukana normaalista.

Juuri tänään mietin, että kaikki esikoisen ongelmat johtuvat minusta. Olisi varmaan parempi elää äidittömänä kuin minun kanssani, jonka voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä. Olen ottanut enemmän omaa aikaa, jotta jaksaisin. Se ei ole vielä auttanut, ja tänään mies syyllisti minua kesken riidan siitä että olen ottanut enemmän omaa aikaa kuin hän. Kyllä minä näen ja ymmärrän, että hänkin on väsynyt, mutta tuntuu ettei hän ymmärrä lainkaan missä olotiloissa kärsin. Eli varmaan jonkinlaista masennusta on myös itselläni. Suren myös päivittäin sitä, ettemme voi tehdä moniakaan sellaisia asioita mikä joku toinen perhe voi tehdä, koska esikoinen voi saada tunninkin kestävän raivokohtauksen kesken kivan puuhan, jos se on hänelle liian kuormittavaa.

Varmaan jonain toisena päivänä olisin vastannut sinulle vähemmän masentuneesti ja uhriutuvasti (sitähän tässä teen), mutta juuri nyt on kyllä mieli matalana. Toivottavasti saat tukea joltain ystävältä tai sukulaiselta ap?

Minulla on vaan yksi lapsi, mutta tuntuu että olen sekä pilannut tämän, että lapsi on harvinaisen haasteellinen. Temperamentti on hänellä ollut pienestä asti aikamoinen. Nykyisin/tällä hetkellä (viidennellä) ei saa raivareita, mutta monilla elämänalueilla on jatkuvaa vääntöä. Itkee koulutyöstä kun on vähänkin haastavaa, on laiska ja uhmakas ja kaiken hyödyllisen tekemisen saa patistaa ja pakottaa (minimaaliset kotityöt kuten roskien vienti, normaalit toimet kuten suihkussa käyminen ja hampaiden pesu - lapsi yrittää alkaa lintsata jopa käsien pesusta, jos ei aina välillä muistuta että sekin on tärkeää tehdä). Jos lapsi saisi itse valita, niin pelaisi ja söisi roskaruokaa, olisi likaisessa huoneessa ja likaisissa vaatteissa. Tuntuu, että tälle pitäisi olla erityisen järjestelmällinen ja kärsivällinen, mutta aina ei vaan jaksa. Toivoisi, että joku joskus menisi helposti. Joskus kaikki kivakin tekeminen tuntuu ylimääräiseltä askareelta. Esimerkiksi retki nuotiolla (lapsi ei olisi toki halunnut aluksi lähteä), lapsi halusi itse kokeilla tehdä tulta, mutta ei oikein kuunnellut aluksi kärsivällisiä ohjeitani ollenkaan ja sitten kun tuli jotenkuten syttyi, niin hyppi tökkimässä tulta joka suunnasta, melkein sytytti reppunsa palamaan, poltti puolet makkarastaan mustaksi ja sitten tiputti osan makkarasta vahingossa maahan. Omassa mielessä joku toinen lapsi kai voisi olla ihan ilahtunut jostain ideasta edes välillä, eikä periaatteesta aluksi vastusta kaikkea, mistä innostuu kuitenkin (vähän liikaa) hetken kuluttua. Aika hyvin hänellä menee kavereiden kanssa sekä liikuntaharrastuksissa, niistäkin tosin valitti heti alkuinnon jälkeen viime syksynä, että haluaisi lopettaa, mutta en antanut muuttaa mieltään heti ja nyt treeneissä sujuu ihan ok. Tuntuu, että mitään omaa kärsivällisyyttä, kunnianhimoa ja vastuullisuutta ei ole ja tarvitsisi tukea ihan kaikessa. Olin vähän haaveillut sellaisesta perhe-elämästä, missä yhdessä tekeminen on joskus mukavaakin eikä aina lapsen tunnepurkausten ymmärtämistä ja jaksamista ja hermoja kiristävää opetus- ja vahtimishetkeä. Että vapaa-aika kotona olisi vapaa-aikaa eikä sitä että pitää olla miettimässä motivointisuunnitelmia normaaleihin asioihin, ja rajoittamassa liiallista pelaamista ja viihdettä. Tulipa pitkä teksti, mutta siis toivoisin, että olisin jaksanut olla tälle parempi äiti, samalla kuitenkin tuntien, että ei tämä varmaan ihan kokonaan oma vikani ole.

Huomenta äidit!

Päätetään tässä ja nyt, että tänään kaikki menee ihan hyvin! On huono sää eikä mikään kiinnosta, päätän että käyn lasten kanssa (1,5v ja 3v) ainakin pienellä kävelyllä ja jäämme omalle pihalle sen jälkeen leikkimään. Esikoista ei kävely varmaan alunperinkään kiinnosta, joten luultavasti me jäämmekin vaan pihalle leikkimään. Lapset on tyytyväisiä ratkaisuun.

Pienempää väsyttää ja itkee, rämpii pihalla, esikoinen vaatii huomiota ja osallistumaan leikkeihin. Otan pienemmän syliin ja istun lapion kanssa hiekkiksen kuraisella laidalla. No, pikkunen siitä rauhoittuu hetken päästä jaksaa vielä laittaa hiekkaa suuhun. Itkun saattelemana voikin lähteä sisälle ruoan laittoon. Esikoinen huutaa siirtymistilanteessa mutta lupaan kaksi jaksoa ryhmä hauta sisällä, sen aikana teen ruokaa. Tekisi mieli soittaa jollekin ja jakaa näitä lapsiarjen haasteita, mutta ketään ei ole. No, ihan hyvin tämäkin päivä silti tulee menemään, otan kupin kahvia ja istun itsekseni hetken kun lapset katsoo sitä hauta. Jaksan, jaksan.. :')

Kuulostaako tutulta?

Paljon Jaksamista kaikille! <3 t. Nro5/8

Tässä

Olin esikoisen suhteen todella ylisuojeleva, vaativa ja ankara. Seurasin paljon kasvatusoppaiden ja supernannyn ohjeita. Asetin kaikessa riman todella korkealle ja passitin lapsen heti nurkkaan häpeämään jos vähänkin huuti tai itki. Kun nurkassa seisominen ei auttanut vaan lapsi lapsi heilutteli käsiä, nyyhkytti ja hillui nurkassa vaikka piti pysyä hiljaa ja paikoillaan niin lukitsin pimeään vessaan. Ajattelin että vika on lapsessa ja että lapsi ei ole normaali. Hetken aikaa olin valmis antamaan lapsen pois. Esikoisesta kasvoi hankalan ja kapinoivan lapsuuden jälkeen arka, pelokas ja estynyt. Ei saatu enää korjattua vaan tuli sairaan paperit ja nuori käy nyt jatkuvasti purkautumassa terapeutilla. Äitinä koen edelleen epäonnistuneeni esikoisen suhteen. Kuopuksen kanssa tein sittemmin toisin.

Vierailija kirjoitti:

Olin esikoisen suhteen todella ylisuojeleva, vaativa ja ankara. Seurasin paljon kasvatusoppaiden ja supernannyn ohjeita. Asetin kaikessa riman todella korkealle ja passitin lapsen heti nurkkaan häpeämään jos vähänkin huuti tai itki. Kun nurkassa seisominen ei auttanut vaan lapsi lapsi heilutteli käsiä, nyyhkytti ja hillui nurkassa vaikka piti pysyä hiljaa ja paikoillaan niin lukitsin pimeään vessaan. Ajattelin että vika on lapsessa ja että lapsi ei ole normaali. Hetken aikaa olin valmis antamaan lapsen pois. Esikoisesta kasvoi hankalan ja kapinoivan lapsuuden jälkeen arka, pelokas ja estynyt. Ei saatu enää korjattua vaan tuli sairaan paperit ja nuori käy nyt jatkuvasti purkautumassa terapeutilla. Äitinä koen edelleen epäonnistuneeni esikoisen suhteen. Kuopuksen kanssa tein sittemmin toisin.

Varmasti on lapsella traumat kohtelunne jälkeen. Oletko pyytänyt esikoiseltanne anteeksi, olette jutelleet avoimesti ja kohtelette häntä nyt normaalisti välittäen?

Pieni ikäero lapsilla?

Vierailija kirjoitti:

Oletko todella ollut "parempi äiti" hänelle, vai onko sinulla ollut esikoisen jälkeen esim. enemmän kokemusta lapsen kasvatuksesta, minkä kautta tuo "parempana äitinä" oleminen on ihan luonnostaankin voinut tulla?

Mä en ymmärrä, miten nämä on eri asioita. En ole ap, eikä mulla edes ole kuin se esikoinen, mutta on selvä, että olisin ollut hänelle parempi äiti, jos minulla olisi hänen syntyessään ollut se kokemus lapsen kasvatuksesta kuin on nyt. Mutta en minä näe, miten se, että en mokaisi samalla tavalla nyt, vähentää noiden mokien merkitystä. Se tarkoittaa toki, että en ollut paha, enkä tarkoituksella, mutta lapsen kannalta tosiasia on, että pieleen meni silti.

Rakastan lasta yli kaiken ja hän minua (ehkei ihan yli kaiken, koska nykyään hänellä on vaimo ja lapsia, joita varmaan rakastaan yli kaiken), mutta silti: pieleen meni paljon. Olin varmaan myös äiti keskimääräistä vaativammissa olosuhteissa lapsen pitkäaikaissairauden takia, ja joku voisi väittää, että siitä selviäminen edes tällä tasolla on erinomainen saavutus, mutta oikeasti pieleen meni silti ihan liikaa.

Meni pieleen. Se, ettei ollut tarkoitus ja että tein parhaani, ei muuta tätä miksikään.

Muistan samat fiilikset. Esikoinen (poika) on ollut aina erittäin haastava. Kuitenkin pärjäsimme hänen kanssaan, emme hakeneet apua mistään, vaikka nyt jälkikäteen mietin että se olisi ollut kaikkien kannalta parasta. Peruskoulu sujui pojalla hyvin, vain kotikäytös oli kamalaa.

Nyt poika on 19v ja sai vuosi sitten diagnoosin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Mulle dg oli helpotus, tiesin että vika ei ollut vain minussa. Olisinpa vain tiennyt sen ennemmin.

Tsemppiä teille kaikille kasvatustyöhön :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko todella ollut "parempi äiti" hänelle, vai onko sinulla ollut esikoisen jälkeen esim. enemmän kokemusta lapsen kasvatuksesta, minkä kautta tuo "parempana äitinä" oleminen on ihan luonnostaankin voinut tulla?

Mä en ymmärrä, miten nämä on eri asioita. En ole ap, eikä mulla edes ole kuin se esikoinen, mutta on selvä, että olisin ollut hänelle parempi äiti, jos minulla olisi hänen syntyessään ollut se kokemus lapsen kasvatuksesta kuin on nyt. Mutta en minä näe, miten se, että en mokaisi samalla tavalla nyt, vähentää noiden mokien merkitystä. Se tarkoittaa toki, että en ollut paha, enkä tarkoituksella, mutta lapsen kannalta tosiasia on, että pieleen meni silti?

Rakastan lasta yli kaiken ja hän minua (ehkei ihan yli kaiken, koska nykyään hänellä on vaimo ja lapsia, joita varmaan rakastaan yli kaiken), mutta silti: pieleen meni paljon. Olin varmaan myös äiti keskimääräistä vaativammissa olosuhteissa lapsen pitkäaikaissairauden takia, ja joku voisi väittää, että siitä selviäminen edes tällä tasolla on erinomainen saavutus, mutta oikeasti pieleen meni silti ihan liikaa.

Meni pieleen. Se, ettei ollut tarkoitus ja että tein parhaani, ei muuta tätä miksikään.

Mitä mieltä poika on nyt lapsuudestaan? Oletteko jutelleet miten hän koki tapahtuneet?

Jos lapsi on paljon saman luonteinen kuin itse on, niin silloin on helpompi kasvattaa häntä, et varmasti ole pilannut esikoista, mutta luonteenne voivat olla hyvin erilaisia.

Monesti tuntuu, että esikoiset ovat sellaisia "koekappaleita", joiden kanssa tehdään ne isoimmat virheet, minkä jälkeen on helpompi lähteä kasvattamaan sitä seuraavaa. Itse olen esikoisena saanut erilaisen kasvatuksen kuin nuoremmat sisarukseni, ja äitini on tämän kyllä suoraan myöntänytkin, että nuorempien kanssa oli helpompaa, kun kaikki oli jo tuttua. Esikoisilta myös yleisesti ottaen vaaditaan enemmän ja heihin ladataan ne kovimmat odotukset. Ei ole helppo osa lapsellakaan, jos ei vanhemmallakaan.