Kertokaa elämänne pahimmasta päivästä

No en voi yhtä pahinta tähän laittaa, mutta jos monta pahaa saa laskea yhteen niin siitä tulee yksi pitkä paha päivä. Silloin kun oma lapsi oli huumehelvetissä ja siinä samalla minä murheen, ahdistuksen ja pään sisäisen kaaoksen helvetissä.

Mutta paha pitkä päivä muuttui onneksi hyväksi päiväksi. Nyt on kaikki hyvin ja kiitollinen joka päivä. Oliko tämä kelvollinen vastaus?

Olin 4-vuotias kun äitini hakkasi minua demonit silmissään. Puristi toisesta käsivarresta etten kivuiltani ja kauhultani olisi päässyt otteesta irti. Ilmeisesti siinä vaiheessa minulle kehittyi dissosiaatiohäiriö (viimeistään silloin). Koko lapsuuteni oli muutenkin kauhua ja pelkoa, mutta tuo päivä pahin. Osasyynä hakkaamiseen keksityn tekosyyn ohella oli, kun isäni tunsi vääränlaista mielenkiintoa minua kohtaan ja äitiä ryyditti mustasukkaisuuskin hakkaamisessa. Silloin olin itseni ulkopuolella. Hakkaamisen loputtua tajusin pissanneeni housuun. Dissosiaatio alkoi vaivata todenteolla vasta aikuisiällä, vaikka se taustalla oli haitannut koko ikäni epämääräisyyden ja epätodellisuuden tunteina ja identiteettihäiriöinä. 

Vierailija kirjoitti:

No en voi yhtä pahinta tähän laittaa, mutta jos monta pahaa saa laskea yhteen niin siitä tulee yksi pitkä paha päivä. Silloin kun oma lapsi oli huumehelvetissä ja siinä samalla minä murheen, ahdistuksen ja pään sisäisen kaaoksen helvetissä.

Mutta paha pitkä päivä muuttui onneksi hyväksi päiväksi. Nyt on kaikki hyvin ja kiitollinen joka päivä. Oliko tämä kelvollinen vastaus?

Ei ole vääriä vastauksia! Eikä mitään kaavaa miten kommentti rakentaa tai kirjoittaa. Ei ole myöskään tarkoitus laittaa vastauksia "huonoimmasta parhaimpaan" -järjestykseen. Kuka täällä edes olisi sanomaankaan kenenkään pahimmasta päivästä, kun ei toista tunne tai ole hänen kengissään seissyt saati ottanut askeleita. Ikävä kuulla kamppailustanne. Hienoa, että kaikki on kuitenkin nyt hyvin. Toivottavasti teille molemmille riittääkin niitä hyviä päivä vielä runsain mitoin.

🖤

Olen elämäni varrella omien vaikeiden kokemusten vuoksi halunnut auttaa hirveisiin tilanteisiin joutuneita ihmisiä.

Se ei ole kuitenkaan vähentänyt sitä tuskaa mitä tunsin omien menestyneni kohdalla.

tällä hetkellä elän rinnalla erään vanhemman lapsen menetystä ja parhaan tuen hän on saanut saman kokeneilta, ei siitä, että asioita mittasuhteuttaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en voi yhtä pahinta tähän laittaa, mutta jos monta pahaa saa laskea yhteen niin siitä tulee yksi pitkä paha päivä. Silloin kun oma lapsi oli huumehelvetissä ja siinä samalla minä murheen, ahdistuksen ja pään sisäisen kaaoksen helvetissä.

Mutta paha pitkä päivä muuttui onneksi hyväksi päiväksi. Nyt on kaikki hyvin ja kiitollinen joka päivä. Oliko tämä kelvollinen vastaus?

Ei ole vääriä vastauksia! Eikä mitään kaavaa miten kommentti rakentaa tai kirjoittaa. Ei ole myöskään tarkoitus laittaa vastauksia "huonoimmasta parhaimpaan" -järjestykseen. Kuka täällä edes olisi sanomaankaan kenenkään pahimmasta päivästä, kun ei toista tunne tai ole hänen kengissään seissyt saati ottanut askeleita. Ikävä kuulla kamppailustanne. Hienoa, että kaikki on kuitenkin nyt hyvin. Toivottavasti teille molemmille riittääkin niitä hyviä päivä vielä runsain mitoin.

🖤

Kiitos. Toivon ja uskon että hyvät päivät riittää elämän loppuun saakka.

Vierailija kirjoitti:

Olin 4-vuotias kun äitini hakkasi minua demonit silmissään. Puristi toisesta käsivarresta etten kivuiltani ja kauhultani olisi päässyt otteesta irti. Ilmeisesti siinä vaiheessa minulle kehittyi dissosiaatiohäiriö (viimeistään silloin). Koko lapsuuteni oli muutenkin kauhua ja pelkoa, mutta tuo päivä pahin. Osasyynä hakkaamiseen keksityn tekosyyn ohella oli, kun isäni tunsi vääränlaista mielenkiintoa minua kohtaan ja äitiä ryyditti mustasukkaisuuskin hakkaamisessa. Silloin olin itseni ulkopuolella. Hakkaamisen loputtua tajusin pissanneeni housuun. Dissosiaatio alkoi vaivata todenteolla vasta aikuisiällä, vaikka se taustalla oli haitannut koko ikäni epämääräisyyden ja epätodellisuuden tunteina ja identiteettihäiriöinä. 

Lisään vielä, että paljon pahaa on tapahtunut myös aikuisiällä, minut on mm. yritetty tappaa, mutta kaikki tuo on lähtöisin lapsuuteni surkeudesta, kun ei ollut yhtäkään turvallista aikuista lähimaillakaan, ei ketään kehen luottaa, niin tottakai se aikuisena ohjasi vääriin valintoihin. Käyn terapiassa ja toivon toipuvani.

Pahin päivä oli se kun isäni kuoli ja sain keskenmenon (vkolla 13) . Molemmat samana päivänä.

Tiedän että tämä kuulostaa monen mielestä ihan huuhaalta, mutta se päivä kun ammattimainen urheilu-urani loppui minusta riippumattomasta syystä. 25 vuotta tuo laji oli niin valtava osa minua että tuntuu kuin tuona päivänä osa minua olisi kuollut.

Toiseksi kamalin päivä oli se kun aviomieheni yritti kännissä tappaa minut.

Kamalin päivä oli perjantai, syyskuussa 2017. Olin suunnitellut itsemurhaa ja tajusin, että tarvitsen apua. Olin mieheni omaishoitaja ja meillä on kaksi lasta. Viimeisillä voimillani soitin sosiaalipäivystykseen, josta hommasivat paikat koko perheelle. Miehen lykkäsin taksiin, joka vei hänet vanhainkotiin (muuta ei niin nopealla aikataululla löytynyt), lapset sijoitettiin kiireellisesti, tosin väliaikaisesti ja sisko vei mut psykiatriseen sairaalaan.

Mut joo, suunta on ollut ylöspäin tuosta ja nämä muiden kokemukset kyllä laittavat omat kokemukset taas oikeisiin mittasuhteisiin.

Pahin päivä oli, kun mieheni sai lääkäriltään soiton, jossa kuuli, että magneettikuvauksessa löytyi muutoksia useammasta sisäelimestä. Siitä alkoi painajainen, joka ei ole vieläkään päättynyt. Mies kuoli syöpään puoli vuotta löydöksen jälkeen. Olen yrittänyt pakottaa itseäni jatkamaan elämää eteenpäin lastemme takia. Mikään ei enää koskaan palaa ennalleen, vaikka olemme ulkopuolisten silmissä päässeet jotenkuten taas jaloillemme.

Up

Kun lääkäri kertoi, että vauvani on kuollut kohtuun viikolla 35. Kun jouduin synnyttämään kuolleen lapseni. Kun tulimme kotiin ja ymmärsin, että meidän täytyy tyhjentää lastenhuone. Kun heräsin itsemurhayrityksen jälkeen, enkä ollutkaan kuollut. Nämä eivät mahdu samaan päivään, mutta nyt viisi vuotta myöhemmin näen kaiken yhtenä möykkynä.