Onko suhteella tulevaisuutta, jos toinen ei ole palavasti rakastunut?

Kyllä onnellisimpia taitavat olla ne parit, joista molemmat on alussa tosi rakastuneita (ja senhän näkee ulkopuolinenkin). Minun veikkaukseni on, ettei teidän juttu voi toimia. Ei järkisyyt riitä alusta asti. Kun ollaan vuosikymmenet yhdessä, välillä yhdessä pysytään vain järkisyistä, mutta alussa tarvitaan sitä kipinää. Voin olla väärässäkin, mutta näin uskon.

en nyt tarkalleen osaa teidän tilanteesta sanoa, mutta mulla on päinvastainen tilanne meneillään. Eli mies hulluna minuun, minä järkiperäisesti kiintynyt. En ihastunut ensi näkemältä, enkä tuntenut mitään suurta tunteenpaloa. Kiinnostavalta hän kyllä vaikutti. Aloimme tapailla, ja huomasin kiintyväni häneen aina enemmän. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut rakastaa häntä, mutta en edelleenkään ole sillä lailla hullaantunut, tai palavasti rakastunut kuin mitä yleensä kuvitellaan. Ja toivon todella että tällä suhteella on tulevaisuutta, en halua muita miehiä kuin hänet vaikka en olekaan hulluna intohimosta. Olen aiemmin ollut täysin hullaantunut, ja muuttanut yhteen asumaan kohteen kanssa, mutta se ei pidemmän päälle toiminut, joten mikä ettei tämä voisi toimia

ollut rakastanut mieheeni tuolla kuvaamallasi " hullulla" tavalla. Jonkin verran ihastunut alussa, mutta varsinainen rakastuminen on tullut vasta vuosien mittaan. Ensimmäiset puoli vuotta olin hyvinkin epävarma haluanko olla hänen kanssaan. Samanlaista järjen vievää ihastumista kuin sinulla se ei tietenkään myöhemmin ole ollut, mutta rauhallisempaa rakastamista. Näin on siis mennyt jo lähes kymmenen vuotta, ja rakkaus miestäni kohtaan on koko ajan vain lisääntynyt. Enkä näe mitään syytä, että tämä koskaan loppuisi, tai että varsinkaan annan tämän loppua.



Jos miehesi ei tuota umpirakastunutta tunnetta kaipaa, niin ei sinun sitä hänelle kannata tyrkyttää. En itsekään koe mistään niin paljosta jääneeni paitsi, vaikka tämä rakkaus lähtikin kasvamaan rauhallisempaa " latua" . Tuo alkurakkauden tunne kestää kuitenkin vain aikansa, sen varaan pelkästään ei voi lopulta suhdetta rakentaa.



Olen elämässäni jokusen kerran ollut korviani myöten ihastunut johonkin ihmiseen. Ne eivät kuitenkaan lopulta ole mitään verrattuna siihen kestävään tunteeseen, jota voi kokea kun oikeasti rakastaa jotakuta. Eli ei ole vain rakastunut vaan rakastaa.



Eli älä huolehdi suhteenne tulevaisuudesta suotta. Ehkä miehesi on kuten minäkin. Hitaasti mutta kestävästi ihastuva.

Tämä perustuu juttuun jonka kerran näin järjestetyistä avioliitoista. (En missään nimessä siis kannata niitä!) Mutta ohjelma sai minut ajattelemaan.



Ohjelmassa nainen kertoi, että " sivistyneissä" järjestetyissä avioliitoissa vanhemmat (jotka rakastavat lastaan) eivät naita 10-vuotiasta hullulle 59-vuotialle papalle tmv. vaan he valitsevat aikuiselle lapselleen suunnilleen oman ikäisen, fiksun puolison.

Osapuolet myös tapaavat toisensa, ja jos kemiat eivät kohtaa heitä ei toisilleen naiteta.



Toimittaja kysyi naiselta, että millainen sitten on suhde joka ei ala vahvalla ihastumisella (niinkuin länsimaissa suhteet yleensä alkavat). Haastattelun nainen (joka siis asui Suomessa) vastasi hyvin;



" Rakkaus on kuin nuotio. Teillä suhde alkaa vahvalla rakkauden liekillä, joka hiipuu ajan mittaan. Järjestetyssä avioliitossa puolisoiden välillä on aluksi pieni hiillos, joka vuosien saatossa syttyy valtavaan roihuun."



Aloin miettiä asiaa, ja huomasin, että omassa lähipiirissäkin moni menee alkuhuumassa naimisiin, tekee lapsia jne. mutta sitten kun " arki" alkaa, rakkaus hiipuu. Moni menee pettämään tmv. koska haluaa kokea sen rakastumisen tunteen uudestaan.



Ehkä rakkauden on parempi antaa kypsyä hiljalleen? Vaikka suhde ei alkaisi " rakkautta ja hirvittävää himoa" -ensi silmäyksellä, voi siitä kehittyä ajan mittaan aivan loistava parisuhde.



Moni tutuistani on esim. mennyt nuorina naimisiin ja totaalisen rakastuneena. Suhteet ovat kuitenkin päässtyneet eroon, ja yleensä se seuraava parisuhde ei ole lähellekkään yhtä räiskyvä mitä ensimmäinen... Se ei kuitenkaan tarkoita mitää rakkaudetonta suhdetta...! Rakkaus vaan on hieman erilaista.

Me oltiin siis jotain lukioikäisiä, kun meillä oli jotain vipinää, mutta siitä ei isompia syntynyt, asuimme kaukana toisistamme jne. Silloin mies oli kuitenkin selvästi minua rakastuneempi.



Mies on kyllä sanonut, että hän niin kovasti haluaisi tuntea mua kohtaan sit' ä suurta rakkautta, mutta ei tiedä miksi ei tunne niin.



Me koetaan toisiamme kohtaan kuitenkin (ainakin minulle) poikkeuksellisen vahvaa sielunsisaruutta ja mieskin sanoo, että hänellä on todella vahva tunne siitä, että minä olen se oikea. Ja että olisin sopiva äiti hänen lapsilleen jne.



Tällä hetkellä tää meidän suhde on etäsuhde ja miehellä selvästi näinä erossaoloaikoina ahdistus tän asian tiimoilta kasvaa. Mulla on naisena huono olo, kun en pysty tuottamaan miehelle sellaista mielihyvää ja tunnetta, mikä sille kuuluisi.



Taidan näyttää hänelle tätä ketjua, ettei tämä ole ihan outo ja ainutlaatuinen ongelma.



ap

Vierailija:

Taidan näyttää hänelle tätä ketjua, ettei tämä ole ihan outo ja ainutlaatuinen ongelma.

ap

Omasta näkökulmastani tuntuu hassulta, että nimität asiaa ongelmaksi. Itselleni se ei nimittäin koskaan ollut ongelma. Asia vain oli niin.

Tietenkin, jos koette ja varsinkin mies kokee sen ongelmaksi, niin se saattaa sitä oikeasti olla. Ehkä silloin todellakin väliltänne puuttuu jotain, mitä siinä kuuluisi olla. Toisaalta, jos mies on kokenut tuon tunteen jo teini-iässä sinua kohtaan, niin voi olla, että rakkaus on tällä välillä jo tavallaan kypsynyt. Suurta rakastumisen tunne puuttuu siis siksi, että hänen rakkautensa sinuun on jo edistynyt alkuvaiheesta ja muuttunut " kypsemmäksi" . Eli olettekin oikeasti jo paljon paremmassa tilanteessa kuin tavallisesti aloittava pari.

t. 4

Mulle se on ongelma juuri siksi, koska ajattelen että mä epäonnistun, minunhan pitäisi olla tuomassa hänelle onnea ja iloa.



En pysty " hehkuttamaan" tätä mun tunnetta, kun siellä toisessa päässä ei tunneta ihan yhtä rajusti. Pakko myöntää, että oon ihan liikaa sellanen halipusuttelija, miehelle riittää vähempikin. Mä olen pakottanut itseni tuntemaan vähemmän, tai siis ilmaisemaan niitä vähemmän.



Kyllä mieskin sitä pohtii, miksi sitä tunnetta ei ole. Tää etäsuhteilu ja mun yh-arki, molempien opiskelujutut ym. tekee arjesta aika rankkaa, ja mies sanoo että siihen joskus tarvitsisi sitä ekstrakipinää. Toisaalta hän on varma, että tuollaiset ajatukset vähenee, kun nämä olosuhteet helpottavat. Mutta helppoa ei ole, moni asia voisi mennä helpommalla kun olisi se irrationaalisen hömelö ihastuminen taustalla.



Mies vakuuttaa, että ei mulla ole syytä pelkoon, että ei se ole mihinkään lähössä. Mutta tietenkin mun mieleen hiipii ajatus, että entä jos se onkin miehelle todellinen ongelma, josta ei pääse yli koskaan.



ap