Onko sinulla kokemus, etyä isäsi hylkäsi sinut?

Hylkäsi henkisesti vaikka onkin roikkunut elämässäni mukana ja roikkuu vieläkin.

Esim. ollessani noin 10-vuotias kerroin hänelle että äiti lyö minua. Isä ei puuttunut asiaan mitenkään, sanoi vain että äidillä on vähän vaikeaa itsekään.

Siis vaikeaa äidillä itsellään.

Todellakin! Isä lähti kun olin 6-vuotias, erosivat äitini kanssa. Oli mulle todella kova pala kasvaa isättömänä, äiti meni uudestaan naimisiin, mutta tämä mies ei tykkänyt musta ollenkaan.

Omalla isälläni oli alkoholiongelma.

Hylkäsi kun synnyin. Tuli 30v jälkeen tilitttää baariin, että olen isäsi. kattelin sitä hetken ja sanoin, että minulla on isä jo. Jos tosiaan sait minut alulle, niin ei se susta isää tee ja olet myöhässä. Voit painuu vttuun ja en olisi edes halunnu tietää kuk olet.

ei

Isälleni oli liikaa että seurustelin toisen naisen kanssa. Ilmoitti ettei tarvitse tulla kotona enää käymään jos jatkan sillä tiellä. Olin silloin 19-vuotias ja nyt täytin 45 vuotta emmekä ole toistemme luona vierailleet sinä aikana. 

Isäni on aina ollut sellainen oman tien kulkija. Lähti ulkomaille töihin ollessani 10 ja sen koommin hän ei ole isäni ollut. Kävi joskus jouluna ja Suomeen töihin palatessa silloin tällöin. Mutta mitään isällistä hänessä ei ollut. Asiaan vaan täytyi tottua. Se nyt on vaan tuollainen.

Kadehdin kyllä ystävien läheisiä isä-suhteita, kunpa minullakin olisi jotain tuollaista

Ehkä jollain tapaa henkisesti, lellii mua ja on samaan aikaan kontrolloiva.

Jätti minut ja äitini, kun olin ihan pieni. En muista isääni lainkaan. Hänellä oli uusi nainen odottamassa, lähti tämän matkaan ja perusti uuden perheen. Minulla on isän puolelta sisaruspuoli (a) . En ole kuullut isästäni mitään yli 40 vuoteen. 

Hylkääminen on varmaankin jättänyt jälkensä, sillä minulla on ollut koko elämäni ajan vaikeuksia miessuhteissani.

Emotionaalisesti. Olen alkanut parantua , saada voimaa ja rohkeutta Jumalalta, ajattelen että Hän on Isäni. Ja kuten onkin, hänen sanojaan (Jeesuksen sanoja) kuuntelen ennemmin kuin maallisen isän sanoja minusta silloin kun ovat ristiriidassa,

Isä häipyi, kun olin vähän yli kaks. Sen jälkeen en ole nähnyt, joskus ehkä vähän kaivannut. Tuskin enää edes elää, onhan hänen lähdöstään jo 53 vuotta. Äidin sanojen mukaan juoppo.

Olen kärsinyt asiasta koko ikäni, isättömyys ei ole helppoa.

ÄITI hylkäsi minut lapsena isälle.

Isä on aina ollut mun elämässä (etäisänä), mutta hyvin passiivinen. Ei osoittanut lapsena minuun kiinnostusta. Tiesi, että äiti on väkivaltainen. Ei tehnyt mitään asialle. Nykyään huomaan, että häntä kaduttaa. Mutta on jo liian myöhäistä korjata välejä. Tullaan toimeen, muttei olla läheisiä.

Minun vanhempani ovat yhä naimisissa. Samassa talossa asuimme, kunnes muutin opiskelemaan pois. Sikäli hän siis ei "hylännyt" minua. Hän on kuitenkin niin äärettömän vahva luonne, että kukaan ei saa olla hänen läheisyydessään toista mieltä tai haluta mitään, mitä hän ei halua. On hävytöntä, että kenelläkään on edes unelmia tai minkäänlaista omaa tahtoa. Hän nielee henkisesti kaikki läheisensä.

Kun aikanaan muutin pois ja otin ensimmäisen miehen, joka edes katsoi minua päin, hän ei hyväksynyt valintaani. Hän ilmoitti, ettei minun tarvitse tulla kotiin niin kauan, kun tuo mies on elämässäni. Olimme siellä siis kerran, kun kävin esittelemässä poikaystäväni heille. Sillä kerralla äitini oli vetänyt jo valmiiksi  kännit ja hipelöi poikkikseni hauislihaksia ja vatsaa. Juu emme todellakaan menneet sinne enää toiste.

Erosimme muutaman vuoden avioliiton jälkeen. En ole sen koommin kotona käynyt. Vanhempani käyvät minun ja uuden perheeni luona kylässä kerran vuodessa. Jaksan pinnistää sen parituntisen hampaita kiristellen. Nykyinen mies on möhömaha. Häntä äitini ei yritä lähennellä.

.

Vierailija kirjoitti:

Jätti minut ja äitini, kun olin ihan pieni. En muista isääni lainkaan. Hänellä oli uusi nainen odottamassa, lähti tämän matkaan ja perusti uuden perheen. Minulla on isän puolelta sisaruspuoli (a) . En ole kuullut isästäni mitään yli 40 vuoteen. 

Hylkääminen on varmaankin jättänyt jälkensä, sillä minulla on ollut koko elämäni ajan vaikeuksia miessuhteissani.

Samat sanat, isäukko petti äitiäni ja salarakas tuli raskaaksi. Isä ei pitänyt meihin ikinä mitään yhteyttä. Sisarpuolet tuskin tietävät, mikä osuus heidän äidillään oli erokuviossa, tuohon aikaan 1960-luvulla oli vielä olemassa aviorikos, joten naisen nimi komeili asiakirjoissa. Tuokaan onni ei kestänyt, vaan ero tuli jossain vaiheessa. Minulla on hyvä uskovainen aviomies.

Jep,isä hylkäsi mut aikuisena kun olin eri mieltä hänen kanssaan hänen suht paskasta tavastaan kohdella ihmisiä. Reilut 15 vuotta on karttanut minua ja lapsenlapsiaan.

Kyllä. Kertoi äitini kuoltua ettei ole isäni eikä kertonut, kuka oikea isäni on. Olin alaikäinen, eikä häntä kiinnostanut elämäni lainkaan.

Kummallista. Samaa dna jutskaa ollaa. Jos hylkäisin niin kieltäisin että sukua ollaan. Kuolluthan hän on, jo kauan. Ehkä sillee helpompi.

Jokainen joutuu opettelemaan elämää, tuli mistä lähtökohdista vain.

Ei itseään tarvitse syyllistää ja aina voi äänestää jaloillaan.

Oma elämä, voi valita tai valittaa. Ei valtaansa pidä poisantaa.

Ilo ja vapaus minulle, kiitos.

Isäni oli aika eksentrinen ja omalaatuinen persoona jolla oli suuri ego. Hän oli aina oikeassa ja kaikki muut väärässä. Uhriutuja. Katkaisi esim välit omiin vanhempiinsa aivan typerästä pienestä jutusta, eikä mennyt vanhempiensa viimeisinä elinvuosinaankaan katsomaan heitä vaikka vanhemmat olivat pyytäneet jo anteeksi ja anelivat isääni käymään.

Minulla on kyllä lapsuudessa muutamia hyviä muistoja isästäni, hän oli lapsen näkökulmasta hauska; isän luona sai sotkea ja remuta miten halusi, syödä pelkkää karkkia ja olla vaikka koko yön ulkona. Äidilleni jopa valitin että tahdon muuttaa isän luokse. Onneksi en muuttanut.