Eipä ihminen onneksi tiedä tulevaisuudesta mitään..

Lähipiirissä on ihminen, joka on vuosien varrella kyennyt aiheuttamaan pahaa mieltä oikein urakalla. Röyhkeä, pöyhkeä, itsekeskeinen ja ahne. Hän on oikeasti yksi ikävimmistä ihmisistä, jonka olen koskaan tuntenut.
Viimeisimmän tempauksen jälkeen löin luukut kiinni ja päätin ettei yhteydenpito ole sen arvoista, että jatkuvasti kokee tulevansa väärin kohdelluksi. Tiemme eivät kohdanneet, olen väistellyt parhaani mukaan, hyvin onnistuen.

Tänään vuosien jälkeen näin hänet. Aika ei ollut kohdellut häntä lempeästi. Ennen niin ylimielinen ja röyhkeän huonokäytöksinen ihminen oli vain kuori entisestä itsestään. Alzheimer oli vienyt persoonallisuuden ja hän ei edes muistanut olla ilkeä. Outo fiilis, kun monenlaisia negatiivisia tunteita aikanaan herättänyt ihminen olikin hauras ja haavoittuva vanhus. Kertakaikkiaan hukassa tässä maailmassa.

Voi kuinka hän aikanaan halveksui heikkoutta. Oman äidin hauraus ja muistamattomuus oli hänelle vitsi.
Onkos tämä nyt sitä karmaa?