Miksi minusta tulee säälittävä miesten kanssa, vaikka muuten olen vahva?

Olen vähän päälle kolmekymppinen nainen ja ollut yhdessä pitkässä parisuhteessa, joka päättyi jo monta vuotta sitten. Sen jälkeen olen tapaillut enemmän tai vähemmän vakavasti joitakin kymmeniä miehiä, lähinnä Tinderin kautta. Yleensä tapailuvaihe menee ihan mukavasti ilman ihmeempää draamailua. Ongelmat päässäni alkavat, kun tapailu päättyy.

Jotkut jutut ovat päättyneet ihan hyvässä hengessä. Nämä ovat olleet lähinnä sellaisia, joissa minä olen ollut se, joka ei ole ollut kiinnostunut jatkamaan ja mies olisi ollut. Kuitenkin jos nimenomaan mies haluaa päättää tapailusuhteen, otan tämän todella, todella raskaasti. En meinaa millään hyväksyä asiaa ja jankkaan ja jankkaan mieheltä perusteluja asialle. Jos järkeviäkin perusteluja saan (kuten erilaiset tulevaisuudenhaaveet tai huumorintajun erilaisuus), en näitäkään hyväksy. Olen vakuuttunut, että mies on väärässä ja tapailun lopettaminen on ehdottomasti huono päätös. Saatan jäädä päivä-, viikko- tai kuukausitolkulla (pahimmillaan vuosiksi) pohtimaan, mikä meni pieleen ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Saatan jäädä aivan jumiin johonkin yhteen miehen käyttämään sanaan tai lauseeseen ja pohdin ja analysoin aivan loputtomiin, mitä mies sillä tarkoitti. Jos keskustelua on käyty viesteillä, luen näitä viestejä uudestaan ja uudestaan ja yritän analysoida jokaisen pilkun ja hymiön ja kaikki piilomerkitykset (onneksi en sentään yleensä pommita miestä viesteillä tai muuten ahdistele häntä enää sen päättämiskeskustelun jälkeen). Ja tämä kaikki, vaikka en tosiasiassa ole ollut mitenkään rakastunut tai edes erityisen ihastunut kyseiseen mieheen! Ennen kuin mies on ottanut asian puheeksi, olen saattanut jopa itse pohtia, että homma ei ehkä toimi enkä välttämättä halua olla kyseisen miehen kanssa. Jotenkin se niin sanotusti hylätyksi tuleminen vain saa minut vakuuttuneeksi, että juuri tämä mies sittenkin oli elämäni mies ja nyt olen mokannut mahdollisuuteni ikinä löytää ketään. Sitten itken ja itken loputtomasti ja vihaan itseäni, kun nyt pilasin elämäni menettämällä tämän aivan täydellisen miehen. Sitten saatan vakuutella itselleni, että kyllä mies vielä jossain vaiheessa tajuaa tehneensä hirvittävän virheen ja palaa luokseni.

Kun joskus aikojen päästä muistelen asiaa ja viestejä, joissa mieheltä olen tivannut selityksiä ja muuten tilittänyt tuntemuksiani, tunnen hirvittävää myötähäpeää omasta käyttäytymisestä. Ei kai tuo säälittävä heikko ja takertuva ihmisraunio ole ollut minä?! Aivan järkyttävää touhua. Onneksi tosiaan ajan kuluttua yleensä olen ymmärtänyt syyt, miksi juttu päättyi ja yleensä todennut päätöksen aivan oikeaksi. Tämän ymmärtämiseen vain menee aivan kohtuuttoman pitkään aikaa ja elämä menee surunsekaisessa sumussa kohtuuttoman pitkään. Kyse kun on tosiaan vain joidenkin päivien tai viikkojen mittaisista "suhteista". Toki muutamienkin viikkojen aikana on jo mahdollista kehittää oikeita tunteita, mutta eivät nämä reaktioni vaikuta tosiaan edes olevan kiinni omien tunteideni aitoudesta tai voimakkuudesta.

Muuten elämässäni on kaikki hyvin ja ihmissuhteeni ovat normaaleja ja tasapainoisia. Olen yliopiston käynyt ja työelämässäkin menestynyt hyvin. En muissa asioissa jää näin jumiin vastoinkäymisiin ja epäonnistumisiin. En kärsi huonosta itsetunnosta vaan olen jopa melko itsevarma ja pidän itseäni vahvana ihmisenä - paitsi tässä yhdessä asiassa. Mitä ihmettä? Miksi olen niin säälittävä miesten kanssa?

Onko kohtalotovereita? Mistäköhän tällainen käyttäytymis- ja ajattelumalli johtuu, ja mitenkähän siitä pääsisi eroon?