Mies haluaa pistää kuuden vuoden parisuhteen poikki

On puhunut viimeiset pari iltaa aiheesta ja itkuunhan nämä illat ovat päättyneet. Koen, että en voi tehdä asialle enää mitään.

Syynä on kuulemma se, että en kuuntele häntä ja yritän muuttaa häntä. Lisäksi hän nyt yhtäkkiä haluaakin lapsen, vaikka jo suhteen alussa sanoin, että en todennäköisesti tule koskaan haluamaan tai edes voimaan saada lapsia, koska diagnosoin itselleni pcos:n. Hän oli silloin ok asian kanssa. Kaksi vuotta sitten tulin vahingossa raskaaksi. Kun infosin miestä asiasta ja yritin udella, että mitä tehdään, niin hän meni lukkoon ja jätti päätöksenteon minulle. Ultrassa paljastui sitten kaksi sikiötä. Koin, etten halua edes yhtä lasta eikä minulla ollut kunnollista turvaverkkoa tai riittävän hyvä tilanne oman pääni kanssa, koska olin menettänyt vastikään suurimman osan kaveripiiristä. Koin olevani ihan hirvittävän yksinäinen. Tein abortin, josta mies masentui pahoin, ja on edelleen tosi masentunut. Ei asia minullekaan helppo ollut ja mietin asiaa omassa päässäni melkein päivittäin.

Masennuksen lisäksi mies kärsii myös työnarkomaniasta, joten ei tässä voi mitään perheenlisäystä suunnitella, vaikka ajatukselle saattaisin lämmetäkin joskus parin vuoden päästä tasapainoisemmassa tilanteessa. Mies kävi psykologilla abortin jälkeen, joka käski miehen alkaa harrastamaan enemmän asioita, jotka tuottavat hänelle iloa, kuten metsästys ja kalastus. Tarjosi masennuslääkkeitäkin. Mies ei ottanut lääkkeitä vastaan eikä neuvosta vaarin. Itselläni on periaate, että en halua käydä läpi työasioita kotona. Äitini oli työnarkomaani, joka aina lapsuudenkodin ruokapöydässä jauhoi työasioita ja laiskoja työkavereitaan, joten itse haluan oman kotini ja vapaa-aikani pyhittää töiltä. Mies on osittain siitä repinyt tuon "et kuuntele minua". Toki voisin muutenkin kuunnella häntä paremmin, sen myönnän. Minulla on ongelmia keskittyä pitkiin, jaarittelevalla äänensävyllä kerrottuihin tarinoihin, ja olen siinä mielessä kärsimätön ja epäkunnioittava. Olen paljon parempi lukija kuin kuuntelija.

Kaiken kukkuraksi ostettiin kesällä yhteinen omakotitalo syrjäkylältä eikä mies puhunut silloin sanaakaan, että hänen päänsä ei kestä tätä muutosta. Talosta piti tulla meidän yhteinen koti, jota mieskin toivoi suhteen alkuaikoina kovasti. Ollaan tähän asti molemmat asuttu omissa osoitteissa, toki melkein joka päivä yhdessä. Taloon on pantattu kiinni minun entinen kaupunkiasuntoni, johon vuokralaisetkin ovat jo muuttaneet, joten olen kiinni tässä talossa. Miehellä on jäljellä oma poikamiesboksi kaupungissa takaporttina. Ensi kesänä talossa alkaa isohko remontti, joka minun näköjään pitää handlata yksin. Ihan vitun reilua jättää toinen yksin ison remonttiunelman ja asuntolainan kanssa.

Itse haluaisin vielä yrittää ja tehdä päätöksiä vasta, kun tilanne on rauhoittunut. Rakastan miestä kovasti, vaikka meillä on ollut omat vaikeutemme. Olin nuorempana itsekäs, vapaudenkaipuinen ja erityisesti kännissä aika holtiton. Pyrin pitämään lujasti kiinni sinkkuelämästäni suhteen alussa ja minulla oli jonkin sortin sitoutumiskammo. Nyt on kuitenkin viimeiset kolme vuotta mennyt rauhallisesti. Mies on koko suhteen ajan ollut rauhallinen, luotettava, tunnollinen, maanläheinen, huomaavainen ja hänellä on lämmin sydän. Hänestä tulisi varmasti hyvä isä, mutta nyt ei ole oikea tilanne siihen. Lisäksi miehen tulisi pystyä ottamaan päävastuu lapsesta, koska minusta ei vain kertakaikkiaan ole perinteiseen äidin rooliin - kuolisin siihen henkisesti. Olemme molemmat kolmikymppisiä, joten ei tässä tarvi vielä hätäillä.

Tulipas pitkä vuodatus. En tiedä yhtään mitä tässä voi tehdä - ei varmaan mitään😞