Tajuaako uupunut oman tilanteensa?

Viimeiseen viiteen vuoteen sopii itsellä ja aviomiehellä suurinpiirtein kaikki, mitä on joskus pelännyt: irtisanomiasia ja sitä myöten taloudellisia vaikeuksia, läheisen kuolema, läheisen vakava sairastuminen. Vaihtuvat työt, jonka vuoksi esimerkiksi kesälomaa ei ole kummallakaan ollut tänä aikana kuin korkeintaan kaksi viikkoa. Tänä aikana syntyi myös vauva, hänenkin kanssaan ollaan myöhemmin oltu teholla jne, tilanne onneksi nyt hyvä.

Yhden läheisen vakava sairastuminen vaikuttaa elämään, ei ihan perusarkeen, mutta viikonloppuihin esimerkiksi. Meillä ei ole turvaverkkoa, me olemme muille se turvaverkko.

Nyt mieheltä loppui taas työt. En jaksanut enää edes huolestua.

En vain jaksa. En ole uskaltanut edes miehelle sanoa, miten poikki olen ollut tämän viikon. Tein jotain, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Valehtelin töihin olevani sairas, koska en vain jaksanut mennä töihin. Toisaalta en saa kuitenkaan nukahdettua muuten kuin jonkin ohjelman ääreen. Jos en katso ohjelmaa, niin en vain nukahda, vaan kaikki alkaa pyörimään päässä. Ne ei ahdista, kuten joskus, en huolehdi tulevaa, mutta asiat vain pyörivät sitä samaa rataa.

Tajuaako ihminen itse olevansa loppu? Voiko tämä olla sitä?