Luin uudestaan Deborah Spungenin kirjan Nancy ja järkytyin, miten paljon omassa tyttäressäni on samaa kuin Nancyssä

Edellisen kerran siis luin luin sen joskus 13, 14 vuotiaana jolloin minulla ei tietenkään ollut vielä lapsia ja uudellebn pari päivää sitten, kun löysin kirjaston poistomyynnistä.
Minulla on siis 12 v tytär joka on vauvasta asti ollut vaikea. Synnytyksen jälkeen itki koko ensimmäisen yön eikä hoitajatkan keksineet mitä tahtoi. Ja sama huuto jatkui kotona, etenkin öisin . Kävimme lääkärissä' ja vyöhyketerapiassa, ei apua . Vauva kirkui jäykkänä ja punaisena sylissä. Lopulta päättelimme että sen on pakko olla koliikki. Tätä jatkui noin puolivuotiaaksi ja sitten itkeminen vaihtui mölinään ja tavaroiden viskomiseen pinniksestä lattialle. Yöt seistiin pinniksen vieressä silittämässä hiuksia ja selitettiin että nyt on yö, kulta.¨
1-vuotiaana tytölle ilmestyi kainaloon ihottumaa ja lääkäri määräsi Ataraxia kutinaan, myöhemmin toinen lääkäri järkyttyi ja sanoi ettei sitä saisi antaa noin pienelle ja noin heppoisilla perusteilla... Atarax on väsyttävä antihistamiini ja myönnän että annoimme sitä vielä ihottuman kadottuakin . Meillä kun oli järkyttävät univelat ja lääkittynä tyttö nukkui koko yön.
Taaperona hänestä tuli vihainen ja tyytymätön, monesti lähdettiin pois perhekerhosta tai leikkipuistosta lapsen raivotessa kuin mielipuoli kunnes nukahti huudettuaan itsensä uneen. Tuntui kuin tyttö olisi menettänyt itsensä hallinnan näiden kohtausten aikana, silmät vaan seisoi päässä.
7-vuotiaana tuli ADHD-diagnoosi ja kokeiltiin kahta eri lääkettä. Ensimmäinen sai lopettamaan syömisen, toinen aiheutti hallusinaatioita. Päätettiin koettaa pärjätä ilman lääkkeitå. Meistä tuli sosiaalihuollon asiakkaita, kun romahdin koululääkärin luona ja itkin etten pärjää oman lapseni kanssa.

Kun kirjoitan tätä tyttö on tukiperheen luona.