Todellisuus ja pakonomainen unelmointi

Onko teillä kaikilla haaveita ja tavoitteita? Unelmia, tietoa mitä elämältä toivoo? Minulla ei ole koskaan ollut. Olen aika nuoresta sairastanut masennusta, päätynyt korkeakouluun (mihin mun piti olla liian tyhmä), mutta tulevaisuus näyttää synkältä. Ei ole mitään mitä odottaisin. Mulle olisi ihan sama vaikka kuolisin nyt.
Olen kehittänyt pienestä pitäen maailmoja, jossa kuvittelen olevani jotain (en sano, että joku muu, koska olen periaatteessa itseni, mutta jotenki supermenestynyt). Olen kuitenkin tajunnut, että kaikissa niissä mun maailmoissa on yksi yhteinen asia ja se on, että mua rakastetaan. Tämä on mennyt tosi pahaksi taas ja voisin vaan maata ja kuvitella elämäni. Tämä on muuttunut niin pakonomaiseksi, että itken kun joudun palaamaan takaisin todellisuuteen. Onko kellään muulla tämmöistä? Miten päästä pois?
Mulle on aina kerrottu miten turha, tyhmä ja kelvoton olen. Miten minua ei voi rakastaa, joten se on todella hankalaa mulle itselleni. Lähinnä tunnen pettymystä itseäni kohtaan. Inhoan positiivista palautetta, ja yks päivä meinasin saada proffalle raivarin, kun hän kehui mun esseitä. Mietin vaan miten tyhmä se proffa on. Sitten kun mietin jotain haaveita, esim. Omaa kotia, niin päästän niistä irti saman tien, koska tunne etten ansaitse niitä, eikä unelmat ole minua varten muistuttaa minua.
Sekavaa selitystä, mutta onko kellään muulla kokemusta tuosta pakonomaiseksi muuttuneesta haaveluista?