Miten päästä perheestä eroon

En vihaa perhettäni mutta tahtoisin viedä itseni turvaan heiltä. En tiedä, miten se onnistuu loukkaamatta heitä ja katkaisematta tyystin välejä. Olen yrittänyt etäännyttää heitä, mutta tuntuu kuin siinäkään kohtaa rajani eivät pitäisi. He työntyvät elämääni vaikka väkivalloin halutessaan niin.

Niin, minulla ei ole rajoja eikä oikeutta niihin. Jos vanhemmiltani kysytään, minulla ei ole oikeutta mihinkään. Tiedän, etteivät he halunneet minua. Olin vahinkolapsi, esikoinen, ja senkin tiedän, että syntymäni pilasi heidän mielestään heidän mahdollisuutensa parempaan elämään. Olen kuullut tämän heiltä monta kertaa.

Minulle on täysin epäselvää, miten he oikeuttavat mielessään kohteluni. Jo lapsena muista, että leikin enimmäkseen yksin. Sisarukseni nukkuivat vanhempieni välissä, mutta minä en sinne koskaan mahtunut. En muista istuneeni koskaan vanhempieni sylissä, eikä sellaisesta ole yhtään valokuvaakaan olemassa. Sylissä olivat aina sisarukseni.

Kun me lapset kasvoimme, minusta tuli perheen yhteinen vitsailun kohde. En edes tiedä, mille vanhempani sisarukseni minussa nauroivat. Niinpä vetäydyin lisää. Kuljin yksin pihoilla ja lähimetsissä leikkien, että minulla oli siellä ystäviä.

Muistan että kuusivuotiaana olin yhtäkkiä vastuussa sisaruksistani ja siivoamisesta. Sitten kasvaessani vastuulleni laitettiin myös ruuanlaitto. Tein joka aamu ennen kouluunlähtöä aamiaisen koko perheelleni. Ja koulusta palattuani ruualaitto jatkui. Lopun aikaa hoidin sisaruksiani. En saanut enää leikkiä tai edes yrittää hankkia kavereita. Oli aina kotitöitä ja vastuita hoidettavana. Ja sitten läksyt.

Koska vanhempani olivat minuun aina tyytymättömiä, yritin ostaa heidän hyväksyntäänsä tekemällä vielä lisää kotitöitä. Se ei auttanut mitään, päin vastoin. Lisätöistäni tuli pian uusia velvollisuuksiani.

Näin kului koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Olin ujo näkymätön tyttö, pelkkää hyödykettä perheelleni.

Hyödyke olen edelleen. Vanhempani ja sisarukseni velvoittavat minua palvelemaan itseään. Jos joku muu perheestäni tekee jotakin, häntä ylistetään koko perheen voimin viikkokaupalla . Muille sisaruksilleni vanhempani maksavat palkkioita palveluksista ja ostavat muutenkin lahjoja ja kustantavat matkoja sekä auttavat arjessa.

Olen 40-vuotias ja olen saanut yhden kerran hotelliyön, kun äitini halusi matkustaa vieraaseen kaupunkiin ja tarvitsi kuskin.

En ole kateellinen sisaruksilleni. En toivo vanhemmiltani mitään muuta kuin että he näkisivät minussa muutakin kuin hyödykkeen. Että minäkin olisin näkyvä, eivätkä vain kaikki ne palvelukset joita teen muille. Monesti vaikuttaa siltä, kuin vanhempani olisivat kateellisia kaikesta mitä minulla on ja haluaisivat repiä sen pois ja antaa sisaruksilleni. Menestykseni työelämässä ja kotini.

Mutta en usko, että tilanne tästä korjaantuu. Olen yrittänyt jutella asiasta lukuisia kertoja, mutta vanhempani kieltäytyvät keskustelemasta asiasta. Sisarukset näkevät tilanteen vain omasta näkökulmastaan, eivätkä tunnista tilannettani.

Olen niin surullinen, että joskus itken päiväytolkulla. Minulla on diagnosoitu masennus. Olen kertonut sen perheelleni, mutta heidän mielestään sekunnin omaa vikaani.

Olen päättänyt, että jossakin kohtaa tämän on loputtava. En voi olla ikuinen haava, jota he kynsivät auki. Mutta miten päästä heistä eroon, kun En osaa edes vihata heitä?