Ihmettelen, että mitä mielessäni oikein lapsena liikkui.

Kun menin 7-vuotiaana kouluun, niin olin mielestäni jo iso tyttö ja kuudennen luokan oppilaat olivat mielestäni jo aikuisia. Sitten muutaman vuoden kuluttua minua pelotti kovasti tuleva murrosikä kun en olisi halunnut tehdä sellaisia asioita, joita teinien oli minusta pakko tehdä. Siis esimerksi varastaa vanhuksilta rahaa, hakata ihmisiä, juoda viinaa, kulkea kaikki yöt ulkona rikkomassa paikkoja, polttaa tupakkaa, kiroilla, pinnasta koulusta, haistatella aikuisille, kiusata pienempiä lapsia ja muutenkin perseillä kaikin tavoin. Sitten kun olin 14v, niin luulin olevani jo kaikin puolin aikuinen.

Nyt olen 38v ja minusta 6-luokkalaiset saati ensimmäisen luokan oppilaat ovat vielä todella pieniä. Ensimmäisen luokan oppilaat ovat melkein kuin vauvoja vielä. Murrosiässä en todellakaan perseillyt kuin jonkin verran, minulla tosin henkinen murrosikä alkoi vasta joskus 18-vuotiaana ja vielä yli 20-vuotiaanakin olin vielä pelkkä lapsi aikuisen kehossa. Enkä minä vieläkään ole älynäni ja sielultani aikuinen, koska olen kuin Peter Pan. Minäkään en aikuistu koskaan.