Miten lopettaa vii ltely?

Käyttäydyt kuin teini... ei ollenkaan kolmekynppisen toimintaa.  Mutta olet varmasti kyllä masentunutkin, koska vastoinkäymiset ovat noin vaikeita kestää. Mene lääkäriin, saat jotain ahdistusta lievittävää lääkettä ja persoonallisuushäiriö-diagnoosin. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäydyt kuin teini... ei ollenkaan kolmekynppisen toimintaa.  Mutta olet varmasti kyllä masentunutkin, koska vastoinkäymiset ovat noin vaikeita kestää. Mene lääkäriin, saat jotain ahdistusta lievittävää lääkettä ja persoonallisuushäiriö-diagnoosin. 

Kävin jo. En saanut pers.häiriödiagnoosia, mutta adhd-diagnoosin sain. Enkä edes ahdistuslääkkeitä, mutta niitä en kyllä edes haluaisi.

Kokeile chilikarkkeja, kun oikein ahdistaa. Silloin et muista, mikä ahdisti, kun keskityt tuliseen tuntumaan. Tai ”viillä” tussilla. Mutta ennen kaikkea opettele kysymään, mitä tunteita herää ennen kuin alat viillellä? Itseinhon vallassa kuulostat olevan. Mistä se johtuu? Käy juttelemassa työterveydessä asioistasi.

Madman kirjoitti:

Kokeile chilikarkkeja, kun oikein ahdistaa. Silloin et muista, mikä ahdisti, kun keskityt tuliseen tuntumaan. Tai ”viillä” tussilla. Mutta ennen kaikkea opettele kysymään, mitä tunteita herää ennen kuin alat viillellä? Itseinhon vallassa kuulostat olevan. Mistä se johtuu? Käy juttelemassa työterveydessä asioistasi.

Tuo chilikarkki idea on hauska. :)

Inhoan itseäni valtavasti. Minulla oli itselleni suuria odotuksia teininä eikä mikään toteutunut. Nuorempana minulla oli edes potentiaalia, mutta mitä vanhemmaksi tulen sitä selkeämmin näen, että tämä oli tässä.

Olen yrittänyt oppia parempaa tunteiden säätelyä ja juuri viime viikolla taisin ajatella, että minulla on viime aikoina mennyt paljon paremmim sillä saralla. Ja sitten eilen illalla sain kohtauksen, joka jatkui tälle päivälle asti.

Ap

Täällä vähän samanlaisia fiiliksiä, paitsi en ole satuttanut itseäni fyysisesti. Ikää 26v ja myös samanlainen epäonnistumisen tunne ja mitä enemmän vuosia kuluu ja kaikki mitä olen yrittänyt menee kerta toisensa jälkeen pieleen. Nyt olen alkanut toivomaan itselleni syöpää tms. että voisin kadota täältä hiljaa ilman että kuitenkaan tarvitsee tehdä itse itselleen mitään. Minulla on pienestä asti ollut myös suuria suunnitelmia ja sen lisäksi perheen odotukset ja paineet että minusta pitäisi tulla jotain suurta. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä vähän samanlaisia fiiliksiä, paitsi en ole satuttanut itseäni fyysisesti. Ikää 26v ja myös samanlainen epäonnistumisen tunne ja mitä enemmän vuosia kuluu ja kaikki mitä olen yrittänyt menee kerta toisensa jälkeen pieleen. Nyt olen alkanut toivomaan itselleni syöpää tms. että voisin kadota täältä hiljaa ilman että kuitenkaan tarvitsee tehdä itse itselleen mitään. Minulla on pienestä asti ollut myös suuria suunnitelmia ja sen lisäksi perheen odotukset ja paineet että minusta pitäisi tulla jotain suurta. 

Sitä pitäisi jotenkin oppia päästämään irti niistä epärealistisista tavoitteista. Yritän kannustaa itseäni aina kun onnistun jossain ja muistuttaa itseäni, että olen hyvä, teen parhaani ja olen arvokas. Yritän työstää tunteitani ja antaa itselleni anteeksi, mutta minusta tuntuu, ettei se auta.

Määrittelen itseni voimakkaasti työni kautta, ja työni on sellaista surkeaa toimistotyötä, josta maksetaan surkeasti. Se ei ole ollenkaam mitä halusin.

Ap

Ei meistä kenestäkään tullut mitään "suurta". Ja niistä harvoista joista tuli - kuuluisia, menestyneitä tai jotain - suuri osa on aika onnettomia ja kärsii ihan samanlaisista epävarmuuden tunteista. Elämä on minusta pientä, pienissä asioissa, ja siinä on sen suuruus. Läsnäolosta.

Olisiko sinun mahdollista mennä puhumaan jonnekin, että saisit tuon ahdistuksen poikki ettei se pahenisi? Tai jos ei poikki niin helpotusta. Armollisuutta itseäsi kohtaan. Ihan samanlaisia me ollaan kaikki.

AP, mitä haluaisit työtäsi, sinä itse siis, ei perheesi tai muut, vaan sinä?

Vierailija kirjoitti:

AP, mitä haluaisit työtäsi, sinä itse siis, ei perheesi tai muut, vaan sinä?

Vahempani tai perheeni yleensä ei ole koskaan vaatinut minulta mitään ihmeitä, joten heitä ei voi tästä syyttää.

Minä kaipaan merkitystä. Sitä, että minut ja tekoni muistetaan kuolemani jälkeen. Halusin nuorempana tiedemieheksi ja idoleitani olivat Einstein ja Hawkins. En päässyt edes yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, vaikka sinne otettiin käytännössä kaikki, jotka osasivat nimensä pääsykoe papereihin oikein kirjoittaa.

Nyt teen jotain turhaa taloushallinnon hommaa eikä asiaa auta, että mieheni on yliopistolla tutkijana eli tekemässä juuri sitä hommaa, mitä itse halusin tehdä.

Ap

No riittäisikö sulla henkiset voimavarat lähteä opiskelemaan jotakin muuta? Jos siis uskot että nykyiseen työhösi jumahtaminen on oikeasti ahdistuksesi perimmäinen syy, eikä joku varhaisempi trauma taustalla? Keskusteluavusta tuskin olisi haittaa.

Vierailija kirjoitti:

No riittäisikö sulla henkiset voimavarat lähteä opiskelemaan jotakin muuta? Jos siis uskot että nykyiseen työhösi jumahtaminen on oikeasti ahdistuksesi perimmäinen syy, eikä joku varhaisempi trauma taustalla? Keskusteluavusta tuskin olisi haittaa.

Mulla on yksi kandi, melkein kandi+maisteri toiselta alalta ja aloitin just kolmannet opinnot ihan eri alalta. Aiemmat opinnot ovat menneet aika huonosti ja toivon, että kolmas kerta toden sanoo.

Olen alkanut käydä kirkossa ja keskustelen papin kanssa, mutta en oikein halua hakea muunlaista apua. Terapeutit ahdistavat enkä halua puhua tunteistani, koska vihaan itkemistä.

Ja minusta tuntuu, että siellä vaan helposti määrätään jotain lääkkeitä, enkä halua syödä sellaisia. Koen elämän melkolailla merkityksettömäksi ja uskon, että pappi auttaa siihen enemmän kuin terapia.

Ap