Miten vanhempiesi riitely on vaikuttanut sinuun?

up

Riidan katsominen sivusta ahdistaa vieläkin, olipa kyseessä ketkä tahansa. Riidan osapuolena oleminen ahdistaa myös, ja saattaa tulla paniikkikohtaus. Tosin ei ole enää vuosiin tullut, jospa ei tulisi enää ollenkaan... Ja samaa mieltä olen. Todella itsekkäitä ihmiset, jotka käyttävät lapsiaan tai ketä tahansa muuta läheistään terapeuttinaan. Vuodatukset tulisi tehdä ammattilaiselle. Tai edes av-palstalle vähintäänkin.

Riitaperheiden lapsista tulee yleensä hirveän kilttejä. Eivät myöskään koskaan uskalla sanoa vanhemmistaan mitään negatiivista. Terveessä perheessä kasvanut lapsi uskaltaa irtautua perheestään rajustikin. Oma mieheni mielestä hänen äitinsä on maailman ihanin ja tärkein ihminen, jota hänen on suojeltava. Syynä se, että joutui toimimaan äitinsä terapeuttina ja repimään usein isää pois äidin kimpusta. Tämä äiti on kyllä mielestäni ihmisenä kamala, läheisriippuvainen ja ehkä jopa narsistinen. 

Isäni kiroili, huusi ja räyhäsi ja solvasi humalassa. Siitä on jäänyt sellainen arkuus takaraivoon kovia ääniä tai kovaäänistä riitelyä kohtaan.

Kumppanini äiti on ollut todella hankala ailahtelevainen ja  temperamenttinen ja kovaääninen kälättäjä ja naputtaja. Mieheni ei siedä mitään kritiikkiä oikein missään kohden. Eikä minkäälaista sanomista esim. asiallisella äänellä että "korjaisitko sukkasi pyykkikoriin" niin kaikki on naputtamista ja valittamista.

Kaikkien ei pitäisi tehdä lapsia... J***lauta ihmiset on itsekkäitä. 

En siedä minkäänlaista huutamista tai räyhäämistä. Eri mieltä saa tietysti olla mutta asiat voi selvittää myös keskustelemalla, ei niin että raivotaan ja nimitellään asiattomasti.

Ensin kuuntelin vanhempieni riitelyä ja sittemmin äidin ja isäpuolen eli kokemusta on.

Huomaan karttavani konflikti tilanteita, annan usein asioissa periksi koska en halua joutua väittelyyn. Jonkin verran myös sosiaaliset tilanteet ahdistaa, pystyn niistä kuitenkin usrimmiten selviytymään.

Huomaan, että helposti usein korotan ääntäni ja asioiden ratkaiseminen keskustelemalla on vaikeaa.

Omien lasteni kanssa olen itsekin joutunut opettelemaan kommunikaatiota sillä en halua heidän kasvavan kulttuuriin jossa asiat ratkotaan huutamalla. Yritän parhaani, että seuraava sukupolvi osaisi keskustella rakentavasti.

Vanhempani ovat alkoholisteja ja lapsuuteni oli väkivaltaisten känniriitojen täyttämä. Jouduin usein soittamaan apua paikalle, eli poliisin ja tarvittaessa ambulanssin.

Minusta on kasvanut itsenäinen, ihan hyvin pärjäävä aikuinen. Minulla on ihana mies ja terve parisuhde, hyvä työ ja ystäviä. En mieti juuri koskaan lapsuuteni kauhuja, olen ne asiat käsitellyt ja mennyt eteenpäin.

Silti... jos joudun tilanteeseen missä ihmiset alkavat tapella humalassa, jähmetyn kauhusta. Tuo pelko kumpuaa jostain niin syvältä, että se tulee varmasti aina olemaan osa minua.

"Mieheni on joutunut myös toimimaan äitinsä olkapäänä kun tämä on itkenyt ja puhunut miehelleni (tuolloin alaikäiselle lapselle!) hakevansa avioeroa. Ei ole eronnut appiukostani vieläkään..."

Niin tyypillistä narsistivanhemman vallankäyttöä. Tulen aina vihaiseksi kun kuulen näistä, vaikka työssäni joudun kuuntelemaan tällaisia tarinoita liki päivittäin.