Noloin pierusi? Kurapuuro housuissa?

Kyllä me sitä lapioitiin. Kaikki näkivät, minä en. 

Se oli 90-luvun loppua. Hääpäivä. Alttarilla kun oli hetki, jossa pappi kysyy haluatko ottaa mieheksesi... niin sillä hetkellä kun piti vastata tahdon, niin päästinkin oikein kunnon töräytyksen, se oli kuin norsun kärsästä. Ja mun tuurilla se oli vielä märkä pieru. Oikein valui pitkin alttaria. sukulaiset ja tuttavat kuvasivat joka kulmasta. Siitä lähtien minua on kutsuttu pieru-Birgitaksi. Siis mun nimi on Birgitta. Asun muuten kouvolassa. 

Minä en usko puoliakaan noista tarinoista, ovat sen verran hurjia.

Noloimpia on ne joita ei yhtään huomaa itse, kun yleensä sitä nyt edes jotenkin peräpäässä rekisteröi ne vahinkopierutkin. Kuten tässä yksi päivä aivan yllättäen töissä alkoi p*ska haisemaan, eikä sille voinut olla muuta lähdettä kuin minä itse, eli pieru yllätti aivan täysin.