Miten olette oppineet hyväksymään itsessänne kroonisen mt-häiriön? Minun on vaikea hyväksyä ahdistuneisuushäiriötä

En syö bentsoja.

ap

No onko sitten lyrica? :D

Elämällä sen kanssa eteenpäin.

t. krooninen masennus, eristäytyvä persoonallisuus ja passiivinen suisidaalisuus.

Mikä sinua ahdistaa?

Minulla on myös ahdistushäiriö/paniikkihäiriö. Se on nykyään paljon parempi kuin ennen. En pidä itseäni tyhmänä tai heikkona. En itse valinnut tätä häiriötä, eikä se poista niitä juttuja missä olen hyvä. Olen käynyt myös terapiassa ja se auttoi jonkin verran.

Ehkä itselläni auttaa se että suunta on ollut parempaan päin. Sain tehtyä opinnot loppuun ja pystyn käymään töissä. Pystyn käymään kaupassa yleensä ahdistumatta. Eli hanki itsellesi onnistumisen kokemuksia. Ne voivat olla aluksi ihan pieniäkin. Haasta itseäsi mutta hellästi.

Voisitko vielä jatkaa terapiaa tai saada vertaistukea jostain? Monilla on esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa, jännittämistä yms. vaikka ei olisi diagnosoitu mitään häiriötä.

En ole oikein hyväksynyt. Olen vieläkin sitä mieltä, että jos elämässä olisi asiat kunnossa niin olisin ilman masennusta. Ehkä se onkin niin, kaikkia olosuhteita esim. oma terveys ei sa korjattua. Ja pitäisi pystyä parantamaan mieliala vaikka olosuhteita ei saakaan täysin kuntoon, sillä masennus nyt vielä pahentaa asioita niin, että tuntuu ihan turhalta yrittää mitään koulutusta tai ihmissuhteita. Eli pitäisi hyväksy, että ei saa mitä haluaisi mutta olla silti onnellinen siitä mitä saa. Vaikeeta se kyllä on.

Minulla on ahdistushäiriö. Olen käynyt kaksi vuotta terapiassa, ja se auttoi paljon. En syö bentsoja, en syö lyricaa. Ainoa lääkitys mitä käytän on säännöllisesti otettu SSRI-lääke nimeltä paroksetiini. Olen syönyt paroksetiinia jo kymmenen vuotta, ja lääke tuntuu pitävän pahimmat ahdistukset kurissa. (Tämä tiedoksi ketjun ylimieliselle "lääkärille".)

Olen hyväksynyt itsessäni taipumuksen ahdistuneisuuteen. Normiarjessa en ole enää vuosikausiin huomannut sairauttani juurikaan, mutta pyrin pitämään elämäni tasaisena, tasapainoisena ja oman itseni näköisenä. En aikatauluta vapaa-aikaani, en haali liikaa tekemistä tai turhia velvollisuuksia. Teen päivittäin asioita, mistä nautin (ulkoilen, pelaan tietokoneella, katselen hyviä sarjoja, käyn ulkona syömässä jne). Huolehdin riittävästä unesta. 

Jokaiselle tietysti tulee eteen normaalia stressaavampia aikoja ja ikäviä elämäntapahtumia, niiltä ei voi välttyä oli sitten ahdistushäiriöinen tai ei. Stressaavina aikoina annan itselleni normaaliakin enemmän tilaa lepoon, rauhoittumiseen ja omasta hyvinvoinnistani huolehtimiseen. Tiedostan myös nykyään sen, että ahdistus on vain yksi tunne muiden joukossa. Taivas ei tipu niskaan, vaikka siltä hetkittäin tuntuisikin. Tunnetilat menevät ohi ja niitä pystyy tarkastelemaan myös etäämmältä. 

Olen opiskellut ahdistushäiriöni kanssa ylemmän korkeakoulututkinnon ja viimeiset kymmenen vuotta tehnyt koulutustani vastaavaa "vaativaa asiantuntijatyötä" hyvällä menestyksellä. Ahdistushäiriön kanssa voi elää oikein hyvää elämää. En koe olevani hullu tai mitenkään vajavainen. Persoonallisuudessani vain on tiettyjä ahdistukselle altistavia piirteitä kuten täydellisyydentavoittelu, herkkyys, ylitunnollisuus ja kaikkinainen vaativuus itseäni kohtaan. Toisaalta näistä piirteistä on hallinnassa ollessaan myös hyötyä vaikkapa juuri työelämässä. Kolikon kaksi puolta. 

Venlafaksiinilla lähtee.

Ovatko jonkun mielestä vaikkapa reumapotilaista heikkoja kun eivät hammasta purren kestä oireitaan ilman lääkkeitä?

Mielen sairauksia ei vieläkään nähdä fyysisperäisinä, mitä ne yleensä ovat. Tai usein myös psykofyysisiä, jolloin esim. pitkäaikainen trauma muuttaa aivojen rakenteita. Paniikkihäiriöisiltä voi puuttua aivoista tärkeitä reseptoreita. Asiasta on paljon kansainvälistä tutkimustietoa. Hoitona paras on lääkeet yhdistettynä terapiaan ja/tai "siedätyshoitoon" eli pakotetaan itseä menemään esim. kauppaan, bussiin, esiintymään... 

Kouluampumisten takia minäkin vaikenen paniikkihäiriöstä ja SSRI-lääkkeiden käytöstä. En enää kuitenkaan koe olevani heikko, vaan hyväksyn kohtaloni. Jouduin aikanaan syömään jopa 20 mg Cipralexia, nyt menen jo 2,5 mg ja haaveissa olisi lopettaa käyttö, nyt kun elämä on muutenkin mallillaan. Tarvittaessa menen terapiaan jos alkaa oireilla uudelleen. 

Itsellä helpotti vasta kun lopetin juomasta alkoholia ja kahvia sekä polttamasta tupakkaa.

Tuolta "lääkäriltä" on tainnut jäädä muutama kurssi välistä lääkiksessä.

Ahdistukseen kuuluu että koko ajan on paha olo jostain ja syy etsitään tarvittaessa jälkikäteen. Kun on tuollainen asia elämässä, niin sellainen myös yleensä löytyy helposti.

Mun ensisijainen diagnoosini ei ollut yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, mutta olin pitkään vähän samassa tilanteessa kuin sä. Terapiat käytynä ja sisäistettynä, terveelliset elämäntavat, sinänsä hoito hallinnassa. Kuitenkaan ne terapiassa opitut oikeat suhtautumistavat ei vaan jotenkin menneet perille. Auttoivat vähän ainakin hetkellisesti ja alkoivat tulla mieleen automaattisesti mutta sairaus kuormitti valtavasti enkä voinut hyvin ja työkyky loisti poissaolollaan.

Paranin sähköhoidolla. Terapiassa opitut oikeat ajattelutavat alkoi toimia itsestään. Sen jälkeen on käynyt ihan hirveitä asioita ja olen kyllä lyhyitä ahdistuskausiakin kun on ollut kova stressi, mutta kaikki on ihan erilaista. Pystyn hallitsemaan ajatukseni yllättävän vaikeissakin olosuhteissa ja se toimii oikeasti eikä vaan sillä lailla vähän mitä ennen hoitoa. Pärjään kun muistan, että se ahdistus on "tyhjää" ja tulee siitä etten voi hyvin. Se ei oikeasti liity siihen pahaan asiaan jonka se saa pyörimään mielessä ja on ok etten yritä ratkaista ongelmaa juuri sillä hetkellä kun kerran en ole hyvässä mielentilassa. Tehtäväni nyt on tehdä oloni mahdollisimman hyväksi ja antaa sen mennä ohi.  Ennen sähköä tyypillisesti tämä viimeinen vaihe oli se, joka ei onnistunut. Siitä ei yksinkertaisesti seurannut, että olisin voinut rauhoittua. 

Mietin aina mitkä sanat sun tilanteessa olisi auttaneet mua. Ei hirmu hyvin mitkään. Toivottavasti voit saada tästä jotain vahvistusta siihen, ettei ole sun syy ettet tahdonvoimalla parane ja tuntea ehkä olosi vähän paremmaksi. Asia ei ole niin yksinkertainen että tekemällä kaiken niin oikein kun jaksaa (enemmän ei auta!) varmasti paranisi ja musta tätä ei välttämättä kuule tarpeeksi usein potilaana. Kaikki painottaa koko ajan niin vahvasti sitä että voit vaikuttaa omilla toimillasi eikä ole syytä lannistua ja toivoa on. Ja sekin on kaikki ihan totta.

Sinuna miettisin vielä onko kaikki aiheelliset hoidot jo kokeiltu. On ihan mahdollista että jotain vielä löytyy, mullekin tuli aivan täytenä yllätyksenä kun sattumalta sain kaverin kautta tietää että indikaatio sähköhoitoon on. Psykiatri ei olisi varmasti koskaan ottanut puheeksi, ja itse luulin sen olevan todella viimesijainen keino ihmisille jotka on mua paljon huonommassa kunnossa. Jos muuta ei ole, niin koita pitää kiinni siitä että yrität kyllä ihan tarpeeksi eikä tämä ole kiinni tahdonvoimasta. Voit ainoastaan koittaa pitää ahdistuksen aisoissa ja olla valmis ottamaan paremman olon vastaan kun se ajallaan tulee. Ja tulee kai se sullekin ainakin välillä hetkeksi? 

Hmm. "Lääkäri" sitten myös poistatti vastaukseni hänelle. :D 

Vierailija kirjoitti:

Mikä sinua ahdistaa?

Ahdistuneisuushäiriössä on se pointti, että ahdistaa, koska ahdistaa. Tällä hetkellä saattaa ahdistaa vaikkapa huoli jostain lapsen asiasta. Kun lapsen asia ratkeaa, niin siihen liittyvä ahdistuskin helpottaa. Mutta seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla rupeaa ahdistamaan joku ihan muu asia. 

Ratkaisu ongelmaan ei siis ole se, että poistaa ahdistusta aiheuttavat asiat. Aina tulee uusia huolia tilalle, ja jos ei ole aihetta mihinkään realistiseen huoleen, niin sitten tulee epärealistisia huolia.

Kumma kyllä kun lopetti vastaan taistelun ja hyväksyi ne osaksi minuuttaan ne häipyi.

Vierailija kirjoitti:

Kumma kyllä kun lopetti vastaan taistelun ja hyväksyi ne osaksi minuuttaan ne häipyi.

miten onnistuit tässä?