Villi lapsi päiväkodissa

Onneksi lapsuus on pitkä aika ja monien "onnistuneiden" vanhempien "täydelliset" lapset vielä kerkeävät sekoilemaan lapsuutensa ja aikuisuutensa aikana. Onhan noita nähty elämän varrella. Ensin on hienot talot ja autot. Lapset on killtejä päiväkodissa ja koulussa tulee pelkkiä kiitettäviä. Vanhemmilla on työpaikka ja täydellinen suhde. Yhtäkkiä sitten korttitalo romahtaa. Tulee avioero ja yhtäkkiä ne täydelliset lapset onkin narkkariteinejä. Siinä oppii kummasti elämän varrella nöyryyttä. Valitettavasti vaan tulee aina niitä uusia kokemattomia kaiken tietäviä sukupolvia, jotka kuvittelee että heidän elämässään ei tule koskaan olemaan mitään ongelmia ja että kaikki oppihäiriöiset yms. pitäisi eristää johonkin jo tyyliin 2-vuotiaana.

Siinä olisi monet lääketieteen, tekniikan yms. keksinnöt jääneet tekemättä, jos yhteiskunta olisi aina eristänyt "erilaiset" ihmiset pois yhteisöstä. Samoin olisi jäänyt kehittymättä musiikki, kuvataide, teatteritaide yms.

Yrittäkää ymmärtää että ihmiset ovat erilaisilla temperamenteilla ja ominaisuuksilla varustettuja ja ilmeisesti se on evoluution tulos. Eli sellaiset yhteisöt joissa on ollut hyvin homogeeniset ominaisuudet ovat hävinneet kilpailussa rikkaampia yhteisöjä vastaan. Kaikissa maissa siis löytyy: ylivilkkaita, arkoja, neurottisia, rohkeita, ulospäinsuuntautuneita, sisäänpäinkääntyneitä jne.. lapsia ja aikuisia ja se tekee ihmisyhteisöistä vahvempia. Toisista tulee suutareita, toisista opettajia, jotkut ovat lääkäreitä ja jotkut näyttelijöitä... Parasta olisi että jokainen hyväksyisi tämän ja totuttaisi lapsensa siihen myös.

Tottakai erilaisuus, erilaiset temperamentit ja ihmisten persoonallisuuden piirteet pitää hyväksyä ja antaa kaikkien olla mitä on. Väkivaltaa tai häirintää ei kuitenkaan tarvitse sietää, ei lapsen eikä aikuisen, ei missään tilanteessa. 

Jotain voi ärsyttää, jos joku toinen ihminen puhuu kovaa. Silloin on purtava hammasta ja ajateltava, että se on hänen luonne, tai johtuu hänen jostain häiriöstä jolle ei voi mitään. Mutta se on täysin eri asia, jos joku tulee lyömään sinua, tekee sen toistuvasti. Sellaista käytöstä ei pidä hyväksyä vedoten siihen, että "se nyt kuuluu hänen luonteeseen olla väkivaltainen."

Onneksi väkivalta ja kaikenlainen fyysinen häirintä on ihan kriminalisoitua toimintaa, mikä jo kertoo että se ei mene enää oman, erikoisen temperamentin esiintuomisen piikkiin, että hakkaa tai raiskaa muita. Se, että käy käsiksi muihin on väärin ja tuomittavaa, oli sitten temperamenttinen, vammainen, sairas tai mitä vain. Ihminen joka jatkuvasti käy muihin käsiksi on eristettävä sekä oman että muiden turvallisuuden vuoksi.

Ei ole oikein että yhden ihmisen takia joutuu koko yhteisö kärsimään vain koska "hän nyt on vähän erilainen." Entä jos teidän lapsenne raiskataan tai hakataan, ja hän tulee itkien kotiin. Sanotteko, että "No tuota raiskaajaa nyt pitää ymmärtää, se vain on hänen luonne ja se pitää suvaita." Ei. Kaikkea ei pidä suvaita. Jos jokin satuttaa muita, se ei ole oikein eikä ok.

Jos päiväkotiryhmässä on erityisen vilkas lapsi, joka on häirikkö/väkivaltainen ja hänen takiaan joutuvat muut lapset pelkäämään niin normaaliryhmä ei ole tälle lapselle oikea paikka. Eivät ne muut lapset ansaitse sitä, että saavat elää joka päivä pelossa ja turvattomuudessa.

Olen itse autistinen, ja minut pakotettiin, siis nimenomaan pakotettiin normaaliryhmään kun menin eskariin ja myöhemmin kouluun. Muistan että sekä itse että vanhempani halusivat että kävisin eskarin ja myöhemmin peruskoulun erityisryhmässä, jossa on autismiin erikoistunutta henkilökuntaa ja muitakin kaltaisiani lapsia, mutta jotkut viranomaiset päättivät, että koska en ole älyllisesti ikäisistä jälkeenjäänyt niin minun on pakko mennä normaaliryhmään "jotta tottuu kaikenlaisiin ihmsiiin."

No, mitä siitä sitten tuli? Minä olin normaaliryhmässä kuin joku lasivitriinissä oleva apina, jota normaalit lapset katselivat, osoittelivat ja naureskelivat. Välitunnit menivät siinä, että seisoin nurkassa ja minua käytiin vuorotellen pällistelemässä. Jotkut lapset kysyivät, että "Miks sää oot outo?" tai "Miks sää et oo normaali?" , toiset menivät pidemmälle ja heittivät päälleni kiviä, tönivät minua, haukkuivat ja sylkivät päin. Tunsin koko lapsuuteni olevani täysin ulkopuolinen, ja vaikka kävin autistilasten tapaamisissa viikoittain niin tuntui, että olen jokin avaruusolento, epänormaali, vääränlainen.

Vihasin itseäni ja halusin olla näkymätön. En koskaan saanun "normaali"koulussa ollessani kokea sitä iloa kun saa vain mennä muiden lasten mukana, leikkeihin mukaan, sulautua ja kuulua joukkoon. Aina tein jotain väärin ja aina tunsin olevani väärässä paikassa, väärään aikaan, täysin vääränlainen. 

Ymmärrän että tuolla tavalliseen kouluun pakottamisella sossut yrittivät saada minut ns. integroitumaan normaaleihin ihmisiin, mutta se oli väärä tapa. Lapselle on tärkeää tietyssä iässä tuntea yhteenkuuluvuutta edes johonkin ryhmään ja saada tukea jota tarvitsee. Kun ns. herkässä iässä tulee syrjityksi ja kokee jatkvuasti ulkopuolisuutta, voi se kostautua loppuelämän traumoina ja minäkuvan murenemisena. Normaalillakin lapsella, autistista tai esim. vammaisesta puhumattakaan. 

Äitini ja isäni siis yrittivät joka vuosi taistella minulle paikkaa erityiskoulusta, mutta sekä (normaali)koulun henkilökunta että sossut vastustivat ajatusta. Vasta joskus kahdeksannella luokalla, kun oireilin jo todella pahasti ja mm. puhuin itsekseni sekä yritin toistuvasti satuttaa itseäni, myönsi sossut pitkin hampain luvan kunnalliseen erityiskouluun. Sanoivat vielä vanhemmille saatteeksi, että tuo on tosi suuri virhe; "Tyttö on ihan normaali älyltään, siitä olisi voinut tulla vielä normaali kansalainen mutta nyt pilaatte senkin mahdollisuuden." (kouluhenkilökunnan mukaan vaikeuteni ja itsetuhoisuuteni johtui siitä, että olen "huomionkipeä" ja laiska. )

No, aloitin sitten erityiskoulussa ja voin sanoa, että silloin kaikki tosiaan muuttui, mutta parempaan. Tajusin että kuinka ollakaan, en olekaan mikään avaruusolio, viallinen tai vääränlainen, vaan minunlaisia on monia muitakin. Sain ensimmäistä kertaa sitten päiväkerhon tunteen että kuulun joukkoon, minulla on oikeus olla oma itseni ja muilla on oikeus olla sitä mitä he ovat. Arvosanani eivät erityiskoulussa laskeneet - päinvastoin, ja peruskoulun jälkeen menin lukioon jonka sain käytyä hyvin arvosanoin myös. 

Tuolla erityiskoulussa ollessa vasta aloin ymmärtämään maailmaa sellaisena kuin se on kun sain kaiken tarvitsemani avun ja tuen. Normaalikoulussa ollessani lähinnä vihasin koko maailmaa, sekä itseäni että ns. normaaleja oppilaita. Ajattelin että he kaikki ovat kiusaajia ja "pahoja". Kun taas nämä normaalit oppilaat eivät selvästikään hyväksyneet erilaisuuttani, vaan pitivät minua kaikin puolin vastenmielisenä ja vääränlaisena. Siis kaikki puheet siitä, että erityislapset pitää sijoittaa normaalilasten keskuuteen jotta kaikki tottuisivat toisiinsa, on silkkaa paskaa. Siinä käy täysin päinvastoin. "Vammainen" alkaa vihata normaaleja, ja "normaalit" vammaista.

Olen puhunut tästä myös muiden autistien ja vammaisten kanssa ja varsinkin monet vaikeasti vammaiset ovat sitä mieltä ehdottomasti, että erityiskouluun pääseminen on hyvä asia - ei huono. Monet ovat saaneet opintonsa suoritettua vasta erityiskoulussa.

Eli tässä teille elävä esimerkki "vammaisesta" joka piti ehdottoman huonona asiana sitä, että yritettiin tunkea normaaliin ryhmään. Minä häiritsin muita, muut häiritsivät minua, ja olin sen ikäinen että olisin ehdottomasti tarvinnut asiantuntevaa apua, enkä tasapäistämistä. Eli kiitos vain "suvaitsevaiset" puolustelusta, mutta tässä asiassa ootte väärässä. 

villit ja vilkkaammat,uteliaat lapset vaan erityisryhmiin pois muiden silmistä..huh huh!

Ei omanikaan mikään täydellinen ole käytökseltään, mutta tämä lapsi on selvästi ylivilkas.



Puree, tönii, ei anna muiden leikkiä rauhassa. Ei se mielestäni ole lapsille kivaa, että joutuvat yhtä kokoajan pelkäämään.

Tai tietenkin jos joka päivä haluaa testata miltä toinen maistuu niin sitten. Ja muut ryhmän lapset kulkee kädet ja päät mustelmilla sen takia.

Viis siitä että oman tavis lapsen lapsuus voi mennä häirikön takia pilalle.

sama kuin poikani eka luokan opettaja sanoi poikani olevan liian lapsellinen ja iloinen koulunkäyntiin--no koulu saatiin tehtyä hankalaksi ja iloisuudesta ei ole ollut enään vuosiin ongelmaa

kuntoutuksellisista syistä. Siellä hän oppii sosiaalisiataitoja, miten ryhmässä käyttäydytään jne.



Ei kaikkia lapsia voi erityisryhmiin laittaa. Voi hyvänen aika taas....

mutta ei tunnu kivalta jättää omaa lasta päiväksi sellaisen kans samaan tilaan.



Kaiken lisäksi tämän lapsen äiti on vauvan kanssa kotona päivät. En kyllä yhtään ihmettele, miksei halua lastansa itse hoitaa, muttei sitä tarvitsisi toisten riesaksi tuoda.



Ja se käytös ei johdu uudesta vauvasta, koska on ollut samanlainen varmaan syntymästään saakka.

terapiatyökaluja ole.

eli kotihoitoon vaan kaikki lapset, tavallisen erityiset. Ei vaan, päiväkoteja taitaa valitettavasti vaivata resurssipula ja joitain myös henkilökunnan motivaatiopula. Toki muita lapsia häiriköivään käytökseen pitäisi tavallisessakin päiväkodissa puuttua. Itse kannatan pitkälle menevää integrointia päiväkodeissa, ja olenkin valinnut lapselleni päiväkodin, jossa on adhd-diagnosoitu lapsi, down-syndrooma-lapsi, autisti ja lisäksi mieletön määrä 3-8 -vuotiaita (myös koululaisten iltapäiväkerho). Ja meno on sen mukaista :) Uskon kuitenkin, että sekalainen ryhmä opettaa lapselle, tai ehkä ennen muuta meille aikuisille) jotain tärkeää elämästä.

ja jos äiti on kotona niin voisi tosiaan olettaa,että lapsi on kuntotuksellisista syistä tarhassa

Silloin pitää resurssoida sinne avustaja, joka vahtii ettei kuntoutettava telo muita kuntoutuessaan.



Ja eikähän se äidin kotonaolo siihen liity. Lapsenhan voi laittaa hoitoon lain nojalla, ei siihen kuntoutusta tarvita.

ei tullut mieleenkään,ettei oma lapseni voisi olla eritysryhmässä tukemassa muita ja olla esimerkkinä sekä puheenkehityksessä että käyttäytymisen ja toiminnan mallina kun sitä minulta kysyttiin.

Tiedän, että ryhmän ohjaajat eivät haluaisi lasta sinne, mutta eivät voi asialle mitään.

Noissa erityisryhmissä on normaalia enemmän hoitajia (koulutetumpia) kuin normaaliryhmissä. Tilanne on siis täysin toinen kaikkien kannalta.



15

Tuollaista näkemyksellisyyttä tällä palstoilla tapaa harvoin!

Vaikka minunkin sitä omaa kullannuppuani tekisi mieleni suojella kaikilta kaiken aikaa, joudun sen joskus maailmalle päästämään. Kouluun ei kai enää voi mennä mukaan...



Ap:n kannattaisi puhua päiväkodin aikuisille eikä vihoitella täällä. Meiltä kun saat itseäsi tukevia mieliepiteitä mut et juuri muuta tukea. Eikä tämä jauhaminen ainakaan lastasi auta.

Siskon lapsella on autismiepäily, tutkimuksen alullaan. Olivat hoitavasta yksiköstä suositelleet joko henkilökohtaista avustajaa tai siirtämistä pienryhmään.



Helsingin kaupunkipa sanoo että avustajat ovat vaikeavammaisille ja alueen kolmea vapautuvaa pienryhmäpaikkaa jonottaa 15 lasta.