Lue keskustelun säännöt.
Olenko ainoa jonka mielestä metsä on ahdistava paikka?
07.09.2019 |
Aina kehotetaan menemään metsään rauhoittumaan. Mulla ahdistaa siellä oleminen vaan enemmän. Syke nousee ja tulee pakottava tarve päästä pois. Heti kun pääsen pois niin syke laskee ja olo rauhoittuu.
Tänään iski kauhee paniikkikohtaus ja jos mies ei ois ollu mukana niin en ois löytänyt pois kun paniikki iski.
Kommentit (14)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olée viva epsanja
Sinccis
laa laaa lla lallallalal lalaaa..
Minuakin metsä ahdistaa. En siis mene.
kannattaa ottaa eväät mukaan niin ei tarvitse painia karhun kanssa mustikoista ja pienriistasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt tiedä ahdistaako varsinaisesti, mutta en kyllä yhtään pidä metsästä. Inhottavaa, pimeää, kosteaa ja täynnä ötököitä. Mieluummin istuskelen kalliolla katselemassa avaraa merimaisemaa. Se on rentouttavaa.
Vierailija kirjoitti:
En nyt tiedä ahdistaako varsinaisesti, mutta en kyllä yhtään pidä metsästä. Inhottavaa, pimeää, kosteaa ja täynnä ötököitä. Mieluummin istuskelen kalliolla katselemassa avaraa merimaisemaa. Se on rentouttavaa.
Merta katsellessa ja kuunnellessa sielu lepää. Avaraa, ilmavaa, happi kulkee jne. Metsässä tuntuu et henki ei kulje ja on ”ahdasta”.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Metsänpeittoa on pidetty metsänhaltijoiden tai maahisten maailmana. Uskomuksen mukaan metsänpeittoon voi joutua joskus jonkin olennon, esimerkiksi metsänhaltijan tai harakan, viemänä. Toisaalta ihminen voi uskoa joutuneensa metsänpeittoon, mikäli eksyy, eikä löydä omin avuin metsästä kotiin.
Metsänpeittoon joutuneelle tulee omituinen, vieras olo. Jotkut kertovat maailman samalla hiljentyneen, linnunlaulun ja muiden metsän äänten vaienneen. Tuttu metsä saattaa muuttua vieraaksi ja erilaiseksi, joskus jotenkin nurinkuriseksi, jopa ylösalaiseksi. Jotkut metsänpeittoon joutuneet jähmettyvät paikalleen pystymättä liikkumaan tai puhumaan, toiset taas kulkevat läpi tuntemattomaksi muuttuneen seudun. Metsänpeittoon joutuneen väitetään katoavan muiden näkyvistä, eivätkä muut löydä häntä, vaikka kulkisivat ohi."
Siksi jotkut pelkäävä metsää. Itse olen siellä kotonani ja turvassa, kun taas aukeat pellot ja merenranta ahdistavat ja masentavat.
En osaa pelätä metsässä, en edes pilkkopimeässä metsässä syksyllä koiran kanssa.
Metsä on mulle turvallinen, koska kasvoin maalla, ja liikuin aina siellä. Silloin ei ollut karhuja, nyt olisi syytä olla varovaisempi. Pelkään siis liian vähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Metsänpeittoa on pidetty metsänhaltijoiden tai maahisten maailmana. Uskomuksen mukaan metsänpeittoon voi joutua joskus jonkin olennon, esimerkiksi metsänhaltijan tai harakan, viemänä. Toisaalta ihminen voi uskoa joutuneensa metsänpeittoon, mikäli eksyy, eikä löydä omin avuin metsästä kotiin.
Metsänpeittoon joutuneelle tulee omituinen, vieras olo. Jotkut kertovat maailman samalla hiljentyneen, linnunlaulun ja muiden metsän äänten vaienneen. Tuttu metsä saattaa muuttua vieraaksi ja erilaiseksi, joskus jotenkin nurinkuriseksi, jopa ylösalaiseksi. Jotkut metsänpeittoon joutuneet jähmettyvät paikalleen pystymättä liikkumaan tai puhumaan, toiset taas kulkevat läpi tuntemattomaksi muuttuneen seudun. Metsänpeittoon joutuneen väitetään katoavan muiden näkyvistä, eivätkä muut löydä häntä, vaikka kulkisivat ohi."
Siksi jotkut pelkäävä metsää. Itse olen siellä kotonani ja turvassa, kun taas aukeat pellot ja merenranta ahdistavat ja masentavat.
Kokemukseni mukaan tämä ero on itä- ja länsisuomalaisten välillä varsin tavallinen. Itäsuomalainen viihtyy mäkisissä maastoissa ja metsässä, länsisuomalainen aukeilla lakeuksilla ja meren äärellä. Se on mihin lapsesta saakka tottuu. (Ei toki niin, ettei poikkeuksia olisi.)
Vierailija kirjoitti:
En nyt tiedä ahdistaako varsinaisesti, mutta en kyllä yhtään pidä metsästä. Inhottavaa, pimeää, kosteaa ja täynnä ötököitä. Mieluummin istuskelen kalliolla katselemassa avaraa merimaisemaa. Se on rentouttavaa.
Ötökät yök. Kivasta luontopolkuretkestä Päijänteen kansallispuiston kauniissa maisemissa muodostuikin oikea painajainen, kun hämähäkit olivat kutoneet aivan tolkuttoman isoja seittejään polun poikki monin paikoin! D: Olipa tosi kiva huomata kävelleensä seittiin ja monta kertaa tuli koukattua metsän kautta kuin paraskin sissi, kun polut valloittaneissa verkoissaan vaanineet ISOT hämikset hirvitti ihan kauheasti.
Ei metsää minulle. Yritin eikä se vaan onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen yrittänyt opetella nauttimaan metsästä, mutta en vain osaa. Lapsena asuin kyllä maalla ja leikin yksin metsässä, eikä se silloin pelottanut. En tiedä mikä näin aikuisena on alkanut ahdistaa. Jos on sellainen aurinkoinen, avara lehtipuumetsä niin kaikki on hyvin. Mutta havupuumetsät ahdistaa enkä pysty ollenkaan rentoutumaan niissä. Olen kokoajan jotenkin varpaillani, säpsähdän jokaista ääntä ja pelottaa.
Olen viimeisen kymmenen vuotta asunut "metsän keskellä", mutta en vieläkään ole rahaa sinut näiden ympäröivien puiden kanssa.
Kaupungissa kasvaneelle metsä voi olla ahdistava paikka. Tehdyistä lenkki- ja kävelypoluista kyllä tykkään niin että metsää on ympärillä, niillä liikkuessa mieli lepää. Mutta jos kokeilee yhtään poiketa pururadalta jollekin kiemurtelevalle polulle puiden väliin, tulee epämukava olo. Pitää olla leveä, selvästi ihmisen tekemä reitti ja lamput sen varrella, että saan ulkoilusta rentoutuneen ja mukavan fiiliksen.
Sienestys / marjastus onnistuu vain seurassa, yksin en pystyisi menemään niin pitkälle metsään. (Enkä yksin varmaan löytäisi niitä paikkojakaan.) Silloinkin on aina epämukava olo, mutta kun haluaa kerätä metsän antimia, niin sitä ahdistusta on vaan siedettävä.
Olet