Lue keskustelun säännöt.
En jaksaisi käydä lounastamassa työporukassa. En jaksaisi sitä pakollista tyhjännauramista ja tikusta asiaa
04.09.2019 |
Onneksi olenkin suorittavassa erakkoduunissa. Kauhulla katselen vain toimistoporukoita joskus lounastauolla.
Kuinka te jaksatte noissa rooleissanne.
Kommentit (22)
Olen oma itseni vain ja joskus saatan mennä, useimmiten en. Käyn yksin syömässä evääni tai lounaspaikassa.
Turha tästä on tehdä ongelmaa tai jotain ihme peliä. Tekee vain niin kuin haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sittenhän sinulla on asiat hyvin. Mitä keskustelemista tässä on?
Joo mä käyn myös mieluiten itsekseen lounaalla. Jo pelkästään se lounaspaikan arpominen on rasittavaa, kun kaikki on että "mikä vaan käy", eikä kukaan päätä mitään. Sitte menee se lounastauko jo siihen säätämiseen. Ja muutenkin lounastauko on mun omaa aikaa, siihen ei työkaverit kuulu. En ole niiden kanssa tekemisissä muunakaan vapaa-aikana.
Ja sitten haetaan masennuslomaa, kun ei enää jakseta tuota luonnottomuutta päivästä toiseen. Kun herää tarve olla se ihmettelevä, ajatuksiinsa uppoutuva, hiljainen sivustakatsoja edes joskus. Mutta ei uskalleta olla team spiritin murtaja.
Onneksi itse saa olla oma itsensä, joskus yllättää kahvipisteen porukka ylimääräisellä energialla
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama! Minusta olisi ihanaa, jos se lounastauko olisi omaa aikaa, hiljainen hetki kun ei tarvitsisi ajatella mitään. Mutta ei, meillä pitää lounastaa yhdessä ja jos ei lounasta, on pian ulkopuolinen ja se josta puhutaan seläntakana. Olen ratkaissut asian niin, että yleensä menen porukan mukana, mutta en joka kerta.
Haha! Te ette tiedä mitään! Meillä POMO tunkee mukaan lounasporukkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entisestä työpaikastani kaipaan juuri noita yhteisiä lounaita.
Vierailija kirjoitti:
Haha! Te ette tiedä mitään! Meillä POMO tunkee mukaan lounasporukkaan!
Onnittelut, jos Postin pomo. Käytte varmaan vähän fiinimmällä huoltamolla leikkeellä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin joskus töissä paikassa jossa yhteinen lounas oli suorastaan pakollinen kuvio. Ärsytti suunnattomasti jättää hommat kesken ja mennä lounaalle kuuntelemaan sitä kaakatusta ja nauramaan pakollisissa kohdissa. Aloinkin sopia itselleni palavereja lounasaikaan. Voivoi kun tänään en pääse kun tuli just yksi tärkeä paltsu ;D Olin erittäin tyytyväinen kun sain syödä eväitä ihan rauhassa silloin kun halusin. Vaihdoinkin hommia eikä seuraavassa asiantuntijaorganisaatiossa ollut mitään vastaavaa. Onneksi.
Joskus on kiva käydä työkavereitten kanssa lounaalla mutta ei niin että se on pakollinen toistuva kuvio.
Olen huomannut, että jos alkaa jättäytyä pois noista yhteisistä lounaista, ilmapiiri kärsii, koska muut alkavat ajatella, että heidän seuransa ei kelpaa, siksi siedän niitä. Joskus satunnaisesti, jos on muutenkin huono päivä, jään pois jollain syyllä, että saan olla hetken rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on oikeassa. Ja kun on monta vuotta kulunut, huomaa että puheenaiheet kiertää samaa ympyrää. Ruuhkat, liukkaat, talvirenkaat, pikkujoulu, jääkiekko, kevään tulo, kesärenkaat, lomasuunnitelmat, arkeen paluu, ruuhkat, liukkaat, talvirenkaat...
Välillä on kiva käydä muutaman työkaverin kanssa lounaalla, mutta en todellakaan jaksa mitään työjuttuja jauhaa siellä. Se on tosi uuvuttavaa.
Inhottavaa jopa kuulla viereisen pöydän työ-ura hölynpölyä englannin kielisillä sanoilla höystettynä.
Useimmin sanon työkamuille kohteliaasti, että kiitos mulla on eväät tai että menen vasta myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kollegat usein erehtyy puhumaan työasioita lounaalla, joten aika usein en mene samaan aikaan tai samaan paikkaan.
En jaksa myöskään niitä iän ikuisia sää-, loma-, laihis-, punttiskeskusteluja.
Syön yleensä pikaisesti eväät ja käyn 10 min kävelemässä raittiissa ilmassa.
Olen kai tullut vanhaksi kun en jaksa enää turhan päiten miellyttää muita. Tykkään kyllä kollegoista ja yhteistyö sujuu hyvin ja välit on hyvät.
Meitä on luonnostaan sosiaalisempia luonteita.
Käyn aina työporukalla lounaalla ja en koe sitä vaikeaksi. Tuskin useimmat muutkaan, koska mukaan lähtevät aina löytyy.
Mikäänhän ei estä jäämästä pois, menee eri paikkaan syömään, syö eväitä tms.
Ulkopuolisesta varmaan tuntuu puheet tyhjännauramiselta. Usein kuitenkin taustalla on yhteiset hauskat kokemukset ja pienikin viittaus niihin saa nauramaan.
Täällä erakoituminen ja introverttius on ihan toisella tavalla normi kuin reaalimaailmassa.
Suurin osa meistä tykkää muiden ihmisten seurassa. Täällä netin uumenissa on ylikorostunutta tämä "haluan vain olla rauhassa" -genre.
En itsekään aina mene kun ärsyttää se lounaslistojen kurkkiminen netistä ja paikan valinta.
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten haetaan masennuslomaa, kun ei enää jakseta tuota luonnottomuutta päivästä toiseen. Kun herää tarve olla se ihmettelevä, ajatuksiinsa uppoutuva, hiljainen sivustakatsoja edes joskus. Mutta ei uskalleta olla team spiritin murtaja.
Onneksi itse saa olla oma itsensä, joskus yllättää kahvipisteen porukka ylimääräisellä energialla
Ap
Ja mihin osoitteeseen päivän tärkein lumihiutale -palkinto laitetaan?
Sä et vaan osaa pitää työminää erillään siviiliminästä. Varmaan onkin vaikeata. Ja muuttuahan ei voi missään nimessä koska sun team spirit -murtajaego on niin hauras, että sitä pitää tarkkaan varjella kaikelta normaalilta kehitykseltä.
No, älä mene. Mikä tässä on noin vaikeaa?
En minä sitä noin koe. Jos on jotain puhuttavaa niin puhun, jos ei ole mitään sanottavaa sekin on mielestäni ihan luontevaa olla hiljaa ja räplätä kännykkää.
Toiset jopa nauttii siitä.