Lue keskustelun säännöt.
Apua tarvitsen, mitä tekisit tilanteessani(yksinäisyys)?
03.09.2019 |
Olen lähes kolmekymppinen nainen ja oon vaan niin yksinäinen. Ei ole mitään mihin kuuluisin. Harvakseltaan tulee nähtyä lukiosta jääneitä kavereita ja silloin kun näemme sekin on muutaman kerran vuodessa. Tää on niin raastavaa :( aloitin just opiskelut, toivon että sieltä saisin jotain kavereita.. Nuorempana ajattelin, että varmaan töiden ja muiden juttujen kautta löytyy ihmsiä elämään, mutta ei.
Mitä mä voin tehdä? Tuntuu että oon jotenkin viallinen, koska oon tässä tilanteessa.
Kommentit (20)
Koita päästä ensimmäisenä eroon tuosta johonkin kuulumisen tunteen pakosta. Tosiasia kun on, että aikuisen ihmisen elämässä tapahtuu yleensä paljon muutoksia ja erilaisiin porukoihin kuuluminen on usein vain väliaikaista. Ainoa, mihin kuulut koko elämäsi, on sukusi. Silloinkin, kun et ole väleissä sukulaistesi kanssa. Ei siis ole kovin järkevää liittää yksinäisyyttä ja johonkin kuulumista toisiinsa, koska silloin yksinäisyys alkaa uudelleen, kun opiskelut on ohi, vaihdat työpaikkaa, lopetat harrastuksesi, muutat toiselle paikkakunnalle jne.
Koita tutustua uusiin ihmisiin yksilöinä eikä osana jotain isompaa porukkaa. Yksilöt saattavat pysyä elämässäsi senkin jälkeen, kun porukka on jo hajonnut. Aivan kuten nämä pari lukioaikaista kaveriasikin. Tutustu mahdollisimman moneen opiskelukaveriisi, jotta heistä löytyisi se tai ne ihmiset, joiden kanssa sulla on muutakin yhteistä kuin sama opiskelupaikka.
Aikuisena on tosiaan hyvä olla useampia kavereita, koska ihmisillä ei nyt vaan ole muun elämänsä lisäksi ylettömästi aikaa kavereilleen. Jos löydät edes kaksi, joita kumpaakin kiinnostaisi tavata kerran kuukaudessa ja viestitellä kerran viikossa, sulla olisi jo kaksi kertaa kuukaudessa kaverin kanssa tapaaminen (+ lisäksi nuo lukioaikaiset kaverit) ja viestittelyäkin kaksi kertaa viikossa. Tuo kaksi kertaa kuukaudessa jonkun kaverin tapaaminen on monille aikuisille ihan riittävästi. Monet eivät tapaa kavereitaan niinkään usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei.
Yksinäisyys on monelle raskas taakka elämässä. Kuten sinäkin ilmaisit, monella liittyy siihen pelko tai ajatuksia, että onko minussa jotain vikaa? Vaikka ajatus on ymmärrettävä, sitä ei kannata mielessään ruokkia. Ystävyyden syntyminen on aina monen tekijän summa. Lähtien jo olosuhteista: ketä asuu lapsena naapurustossa, millainen luokka / rippikoulu /harrastustoverit jne. Mutta tärkein asia ystävyyden syntymisessä on vuorovaikutus itse: miten kumpikin osapuoli vaikuttaa kommunikaatioon, läheisyyden syntymiseen jne. Et vaan valitettavasti voi päättää, että nyt hankin ystävän. Siihen tarvitaan aina myös toisen osapuolen panostus ja tarve ystävyydelle. Joskus ns potentiaaliset ystävät ovat jo niin monissa ystävyyssuhteissa, ettei heillä vaan riitä aikaa ja tilaa uusille ihmisille.
Älä luovuta. Koeta olla erilaisissa vuorovaikutustilanteissa avoimin mielin. Mikä ehkä ensimmäisellä kerralla on kankeaa ja väkinäistä smalltalkia, voikin olla jossain kohtaa alku syvemmälle tutustumiselle. Älä ajattele, että 'saat' ystäviä tai et saa, vaan että alat ottaa kontaktia ihmisiin, olet itse vuorovaikutuksessa aktiivinen osapuoli, pyrit myös itse tilanteen tullen avautumaan ja olet valmis kuuntelemaan toisia. Ihan pienetkin kysymykset voivat kertoa toisen huomioon ottamisesta ja kiinnostuksesta: Jotain tämän tapaista....Miten se sun viikonlopun junamatka meni? Oliko kurja reissu hammaslääkärissä? Oletko itse kutonut tuon villapaidan? Tunnetkohan ZZZ se asuu myös samalla kadulla?
Tämän tapaisilla aktiivisia aloitteita voit kokeilla ja ilmaista siten välittämistä. On toisista kiinni, tarttuvatko he syöttiin ja ovatko valmiit jutustelemaan pidemmälle vai kuittaavatko yhdellä sanalla.
Mieti, miten ylläpidät myönteistä vuorovaikutusta äläkä ajattele, että sinussa on vikaa, jos toinen ei siihen lähde. Hänellä on omat syynsä ja omat tilanteensa.Miltä tämä kuulostaa?
Mitä tehdä jos vuosikausien yrittämisen jälkeen ei kukaan halua alkaa kaveriksi, saati ystäväksi vaikka miten vuorovaikuttaisi?
Vierailija kirjoitti:
Olen lähes kolmekymppinen nainen ja oon vaan niin yksinäinen. Ei ole mitään mihin kuuluisin. Harvakseltaan tulee nähtyä lukiosta jääneitä kavereita ja silloin kun näemme sekin on muutaman kerran vuodessa. Tää on niin raastavaa :( aloitin just opiskelut, toivon että sieltä saisin jotain kavereita.. Nuorempana ajattelin, että varmaan töiden ja muiden juttujen kautta löytyy ihmsiä elämään, mutta ei.
Mitä mä voin tehdä? Tuntuu että oon jotenkin viallinen, koska oon tässä tilanteessa.
Tuohan on tosi hyvä! Opiskelujen kautta pääsee tutustumaan ikätovereihin, jotka ovat kiinnostuneet samanlaisista asioista. Ystävystymisen todennäköisyys kasvaa. Jopa minä, joka olen tosi ujo ja introvertti, olen saanut opiskelujen kautta aikoinaan ystävän, joka siis on edelleen ystäväni (olemme nelikymppisiä).
Meidän tutustumisemme ja ystävyytemme alkoi siitä, että olimme kiinnostuneista samoista keskustelunaiheista ja huumorintajumme oli saman tyyppistä. En "etsinyt ystäviä", vaan keskustelu vain lähti sujumaan.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Vierailija kirjoitti:
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei.
Yksinäisyys on monelle raskas taakka elämässä. Kuten sinäkin ilmaisit, monella liittyy siihen pelko tai ajatuksia, että onko minussa jotain vikaa? Vaikka ajatus on ymmärrettävä, sitä ei kannata mielessään ruokkia. Ystävyyden syntyminen on aina monen tekijän summa. Lähtien jo olosuhteista: ketä asuu lapsena naapurustossa, millainen luokka / rippikoulu /harrastustoverit jne. Mutta tärkein asia ystävyyden syntymisessä on vuorovaikutus itse: miten kumpikin osapuoli vaikuttaa kommunikaatioon, läheisyyden syntymiseen jne. Et vaan valitettavasti voi päättää, että nyt hankin ystävän. Siihen tarvitaan aina myös toisen osapuolen panostus ja tarve ystävyydelle. Joskus ns potentiaaliset ystävät ovat jo niin monissa ystävyyssuhteissa, ettei heillä vaan riitä aikaa ja tilaa uusille ihmisille.
Älä luovuta. Koeta olla erilaisissa vuorovaikutustilanteissa avoimin mielin. Mikä ehkä ensimmäisellä kerralla on kankeaa ja väkinäistä smalltalkia, voikin olla jossain kohtaa alku syvemmälle tutustumiselle. Älä ajattele, että 'saat' ystäviä tai et saa, vaan että alat ottaa kontaktia ihmisiin, olet itse vuorovaikutuksessa aktiivinen osapuoli, pyrit myös itse tilanteen tullen avautumaan ja olet valmis kuuntelemaan toisia. Ihan pienetkin kysymykset voivat kertoa toisen huomioon ottamisesta ja kiinnostuksesta: Jotain tämän tapaista....Miten se sun viikonlopun junamatka meni? Oliko kurja reissu hammaslääkärissä? Oletko itse kutonut tuon villapaidan? Tunnetkohan ZZZ se asuu myös samalla kadulla?
Tämän tapaisilla aktiivisia aloitteita voit kokeilla ja ilmaista siten välittämistä. On toisista kiinni, tarttuvatko he syöttiin ja ovatko valmiit jutustelemaan pidemmälle vai kuittaavatko yhdellä sanalla.
Mieti, miten ylläpidät myönteistä vuorovaikutusta äläkä ajattele, että sinussa on vikaa, jos toinen ei siihen lähde. Hänellä on omat syynsä ja omat tilanteensa.Miltä tämä kuulostaa?
Mitä tehdä jos vuosikausien yrittämisen jälkeen ei kukaan halua alkaa kaveriksi, saati ystäväksi vaikka miten vuorovaikuttaisi?
Meinasin sanoa ihan samaa. On turhaa lässytystä (anteeksi vaan) antaa noin itsestäänselviä neuvoja. Ei yksinäiset tyhmiä ole.
Fiksumpaa on neuvoa kuinka oppii elämään yksin, sillä se on huomattavasti todennäköisempää kuin että löytäisi edes tuttavia. Vuosien myötä kun huomaa kuinka kaksinaamaisia ja petollisia ihmiset on, niin ei enää moisten seuraa edes kaipaa. Yksin pärjää paremmin ja ulkopuolisena näkee selkeämmin kuinka kieroa ihmisten kanssakäyminen enimmäkseen on.
Todella paljon on kaltaisiasi, minäkin, paitsi että en enää ole aikoihin kärsinyt tilanteesta. Suurimman kärsimyksen kun aiheuttikin se, että ajattelin että kuuluisi olla kavereita ja ystäviä. Yksinäisyys hävetti, lisäksi olin asettanut itselleni rajoituksia kuten että on paljon asioita joita en "voi" tehdä yksin. Ei elokuviin yksin, ei parempaan ravintolaan yksin, ei matkoille yksin, en osta omistusasuntoa yksin jne.
Jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen tajusin, että kun en lapsenakaan saanut kavereita enkä opiskeluista tms, niin tuskin tulen saamaan jatkossakaan. Miehen saaminenkin on erittäin epävarmaa. Päätin oppia elämään yksin. Tekemään kaikenlaisia asioita jotka oli ennen listalla "en voi koska ei ole kaveria tai miestä" ihan itsekseni. Hankkimaan muuta sisältötä elämääni kuin sen märiseminen, miten surkean yksinäinen olen. Kas kummaa, yksinäisyydentunne katosi jonnekin pois, vaikkei mulla edelleen 45 v:näkään ole mitään kavereita eikä miestä. Olen nyt vaan tyytyväinen näin.
Uskoisin että todella monelle ihan vaan realiteetti on, ettei niitä merkityksellisiä ihmissuhteita saa, ja silloin roikkuminen siinä ajatuksessa että niitä kuuluisi olla tai kaikilla muilla on tms vaan lisää ja pitkittää kärsimystä ihan turhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Etsiä" on aktiivinen verbi, ja voi valitettavasti ladata odotuksia liikaa.
Voit kuitenkin yrittää rupatella jotain. Joskus on huono tuuri, kun ei vaan ole ketään sopivaa.
Moni etsii samanikäisiä kavereita. Kaveri voi olla myös eri ikäinen. Mulla on vanhempi kaveri, viisas nainen.
Kannattaa tutustua moniin kavereihin, aika näyttää kenestä on ystäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei.
Yksinäisyys on monelle raskas taakka elämässä. Kuten sinäkin ilmaisit, monella liittyy siihen pelko tai ajatuksia, että onko minussa jotain vikaa? Vaikka ajatus on ymmärrettävä, sitä ei kannata mielessään ruokkia. Ystävyyden syntyminen on aina monen tekijän summa. Lähtien jo olosuhteista: ketä asuu lapsena naapurustossa, millainen luokka / rippikoulu /harrastustoverit jne. Mutta tärkein asia ystävyyden syntymisessä on vuorovaikutus itse: miten kumpikin osapuoli vaikuttaa kommunikaatioon, läheisyyden syntymiseen jne. Et vaan valitettavasti voi päättää, että nyt hankin ystävän. Siihen tarvitaan aina myös toisen osapuolen panostus ja tarve ystävyydelle. Joskus ns potentiaaliset ystävät ovat jo niin monissa ystävyyssuhteissa, ettei heillä vaan riitä aikaa ja tilaa uusille ihmisille.
Älä luovuta. Koeta olla erilaisissa vuorovaikutustilanteissa avoimin mielin. Mikä ehkä ensimmäisellä kerralla on kankeaa ja väkinäistä smalltalkia, voikin olla jossain kohtaa alku syvemmälle tutustumiselle. Älä ajattele, että 'saat' ystäviä tai et saa, vaan että alat ottaa kontaktia ihmisiin, olet itse vuorovaikutuksessa aktiivinen osapuoli, pyrit myös itse tilanteen tullen avautumaan ja olet valmis kuuntelemaan toisia. Ihan pienetkin kysymykset voivat kertoa toisen huomioon ottamisesta ja kiinnostuksesta: Jotain tämän tapaista....Miten se sun viikonlopun junamatka meni? Oliko kurja reissu hammaslääkärissä? Oletko itse kutonut tuon villapaidan? Tunnetkohan ZZZ se asuu myös samalla kadulla?
Tämän tapaisilla aktiivisia aloitteita voit kokeilla ja ilmaista siten välittämistä. On toisista kiinni, tarttuvatko he syöttiin ja ovatko valmiit jutustelemaan pidemmälle vai kuittaavatko yhdellä sanalla.
Mieti, miten ylläpidät myönteistä vuorovaikutusta äläkä ajattele, että sinussa on vikaa, jos toinen ei siihen lähde. Hänellä on omat syynsä ja omat tilanteensa.Miltä tämä kuulostaa?
Mitä tehdä jos vuosikausien yrittämisen jälkeen ei kukaan halua alkaa kaveriksi, saati ystäväksi vaikka miten vuorovaikuttaisi?
Meinasin sanoa ihan samaa. On turhaa lässytystä (anteeksi vaan) antaa noin itsestäänselviä neuvoja. Ei yksinäiset tyhmiä ole.
Fiksumpaa on neuvoa kuinka oppii elämään yksin, sillä se on huomattavasti todennäköisempää kuin että löytäisi edes tuttavia. Vuosien myötä kun huomaa kuinka kaksinaamaisia ja petollisia ihmiset on, niin ei enää moisten seuraa edes kaipaa. Yksin pärjää paremmin ja ulkopuolisena näkee selkeämmin kuinka kieroa ihmisten kanssakäyminen enimmäkseen on.
Ihmiset pääasiassa eivät ole kaksinaamaisia ja petollisia, ikävää jos sinä olet kohdannut vain tuollaisia. Mutta totta, eivät yksinäiset tyhmiä ole, ainkakaan kaikki. Ja totta sekin että neuvot ovat helposti turhaa lässytystä. Yksin elämään oppiminenkaan ei ole huono neuvo, vaikkakin ihminen on laumaeläin, ja todellakin tarvitsee toisia ihmisiä, ainakin karkeasti yleistäen.
Nykyaika on ihmisille kiireistä, joskin usein kiire on itseluotua, joten aikaa sosiaalisille suhteille jää vähemmän ja siten ihmissuhteet valikoituvat tiukemmin kriteerein. Silti haluan kannustaa ihmisiä kohtaamaan toisensa. Itse en varsinaisesti ole ollut yksinäinen, vaikkakin todella harvoin olen ystävieni kanssa tekemisissä, mutta viime kesänä jäin juttusille mukavan ihmisen kanssa, ja vaikka parin juttelukerran jälkeen olin ihmeissäni paitsi siitä miten hyvin tulimme juttuun, olin myös hämilläni miksi kaipasin tämän ihmisen seuraan jatkuvasti, enhän tuntenut itseäni yksinäiseksi, ennen kuin olimme jutelleet.
Mutta asiaan: suosittelen tutustumaan ennakkoluulottomasti useampiin ihmisiin, ei kiireellä, vaan ajan kanssa, niin että opit keiden seurassa oikeasti viihdyt ja ketkä viihtyvät kanssasi. Aika paljon täytyy varmaan olla itse aktiivinen, ja siksi suosittelen varomaan, ettet oli liian päällekäyvä tai liian innokas. Muutaman tutustumisen olen itse mokannut tällä.
Tsemppiä opiskelujen alkuun, ja uusia tuttavuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella paljon on kaltaisiasi, minäkin, paitsi että en enää ole aikoihin kärsinyt tilanteesta. Suurimman kärsimyksen kun aiheuttikin se, että ajattelin että kuuluisi olla kavereita ja ystäviä. Yksinäisyys hävetti, lisäksi olin asettanut itselleni rajoituksia kuten että on paljon asioita joita en "voi" tehdä yksin. Ei elokuviin yksin, ei parempaan ravintolaan yksin, ei matkoille yksin, en osta omistusasuntoa yksin jne.
Jossain vaiheessa kolmenkympin jälkeen tajusin, että kun en lapsenakaan saanut kavereita enkä opiskeluista tms, niin tuskin tulen saamaan jatkossakaan. Miehen saaminenkin on erittäin epävarmaa. Päätin oppia elämään yksin. Tekemään kaikenlaisia asioita jotka oli ennen listalla "en voi koska ei ole kaveria tai miestä" ihan itsekseni. Hankkimaan muuta sisältötä elämääni kuin sen märiseminen, miten surkean yksinäinen olen. Kas kummaa, yksinäisyydentunne katosi jonnekin pois, vaikkei mulla edelleen 45 v:näkään ole mitään kavereita eikä miestä. Olen nyt vaan tyytyväinen näin.
Uskoisin että todella monelle ihan vaan realiteetti on, ettei niitä merkityksellisiä ihmissuhteita saa, ja silloin roikkuminen siinä ajatuksessa että niitä kuuluisi olla tai kaikilla muilla on tms vaan lisää ja pitkittää kärsimystä ihan turhaan.
Viisaita sanoja! Mulla on kavereita ja ystäviä, mutta silti olen aina ymmärtänyt, ettei heidän tehtävänään ole huolehtia siitä, että minä en tuntisi itseäni yksinäiseksi. Heillä on omat elämänsä eikä mitään velvollisuutta elää elämäänsä mun tarpeideni tai toiveideni mukaisesti. He eivät ole olemassa sitä varten, että en tuntisi itseäni yksinäiseksi.
Omasta elämästään kannattaa tehdä mielekästä ja itselleen mukavaa ihan riippumatta siitä, onko kavereita vai ei. Kaverisuhteissakin kun on ajanjaksoja, jolloin yhteydenpito voi olla hyvinkin harvaa. Tai elämät voivat ajautua niin eri suuntiin, että ihmissuhde vain hiipuu. Tai ystävä voi yllättäen kuolla, muuttaa kauas pois tms. Jos yksinäisyys on kiinni kavereista ja heidän aktiivisuudestaan olla osa elämääsi, todennäköisesti ei pääse yksinäisyydestaan eroon, vaikka saisi kavereitakin.
On hyvä luopua asenteesta, että jotain ei voisi tehdä yksin. Tennistä on hankala pelata yksin, mutta monia asioita voi tehdä yksinkin. Ei kannata jättää kiinnostavia asioita tekemättä vain siksi, ettei ole kaveria mukaan. Ei kuolinvuoteellaan harmittele asioita, joita tuli tehtyä, vaan asioita, joita jätti tekemättä.
Olen kokenut viiltävää yksinäisyyttä vain silloin, kun koirani kuoli. Se kun oli aina läsnä, aina kanssani, aina valmis olemaan mun mielikseni. Ystävät ja kaverit eivät voi toimia kuten koira.
en tiedä. mulla oli kavereita 18 v asti. sitten lähdin töihin eikä kavereita enää löytynyt eikä ole löytynyt tähän päivään saakka. täytän kohta 31. suurin osa minusta on jo hyväksynyt tämän että ei tämä tästä muutu. vihaan sitä pientä osaa itsestäni joka vielä toivoisi että tilanteeseen tulisi muutos vaikka tiedän ettei tule. on tässä kehittynyt jo vaikea masennus ja sos tilanteiden pelko. en edes osaa enää keskustella ihmisten kanssa ja olen todella sosiaalisesti v ammainen. en ole koskaan seurustellut, perheeseen kuuluu isä jonka kanssa olen todella etäinen, veli jota näen kerran kuussa. siinä sosiaalinen elämäni. töissä sanon aamulla työkavereille moi ja heipat kun lähden kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisyys on tunne ja eri asia kuin yksin oleminen. Mieti, miksi tunnet itsesi yksinäiseksi. Ja ei, syy ei (välttämättä) ole se, ettei sulla ole seuraa erilaisiin tekemisiin. Syy on jossain muualla. Koetko olosi turvattomaksi? Pelkäätkö, että sinulle sattuu jotain eikä kukaan tiedä asiasta tai tule apuun? Pelkäät, kun ei ole ketään, joka hätätilanteessa auttaisi? Onko sulla jotain asioita, joista et koe selviytyväsi ilman toista ihmistä? Tunnetko itsesi arvottomaksi, koska ei ole ketään, joka aidosti välittäisi sinusta? Vai kaipaatko sittenkin oikeastaan parisuhdetta ja mahdollisesti perhettä?
Jos vastasit yhteenkään kysymykseen kyllä, kaveritkaan eivät poistaisi yksinäisyyttäsi. Tuo tunne kun on sun sisälläsi ja kaverit sun ulkopuolellasi. Kavereista saisit tietysti seuraa erilaisiin tekemisiin, mutta yksinäisyydessä aika harvoin on kyse vain seuran puutteesta. Kaverilta voisi pyytää apua, mutta avun saaminen olisi siltikin epävarmaa ja olisi kiinni siitä, onko kaverilla mahdollisuutta ja/tai halua auttaa sua just silloin ja siinä tilanteessa.
Minäkin olen, mutta missä yksinäiset voisivat tavata? Deittipalstoilla ei onnistu. Naiset eivät vastaa viesteihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mies vaan kirjoitti:
Minäkin olen, mutta missä yksinäiset voisivat tavata? Deittipalstoilla ei onnistu. Naiset eivät vastaa viesteihin.
Deittipalstat eivät olekaan tarkoitettuja kavereiden etsimiseen. Miksi haluaisit kavereita juuri naisista? Miksi miespuoliset kaverit eivät kelpaa?
Onko tarvetta enemmän kavereille vai parisuhteelle? Aikuisena usein kaverisuhteet ovat niin pinnallisia etteivät täytä välttämättä kaikkia tarpeita. Opiskeluista voi löytyä kavereita jos niitä kaipaat. Onnea siihen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
mies vaan kirjoitti:
Minäkin olen, mutta missä yksinäiset voisivat tavata? Deittipalstoilla ei onnistu. Naiset eivät vastaa viesteihin.
Deittipalstat eivät olekaan tarkoitettuja kavereiden etsimiseen. Miksi haluaisit kavereita juuri naisista? Miksi miespuoliset kaverit eivät kelpaa?
Minulla on jo tarpeeksi miehiä kavereina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies vaan kirjoitti:
Minäkin olen, mutta missä yksinäiset voisivat tavata? Deittipalstoilla ei onnistu. Naiset eivät vastaa viesteihin.
Deittipalstat eivät olekaan tarkoitettuja kavereiden etsimiseen. Miksi haluaisit kavereita juuri naisista? Miksi miespuoliset kaverit eivät kelpaa?
Minulla on jo tarpeeksi miehiä kavereina.
Nämä kaverisi eivät ole onnistuneet poistamaan sinunkaan yksinäisyyttäsi. Miksi uskoisit, että naispuoliset kaverit pystyisivät siihen yhtään paremmin ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies vaan kirjoitti:
Minäkin olen, mutta missä yksinäiset voisivat tavata? Deittipalstoilla ei onnistu. Naiset eivät vastaa viesteihin.
Deittipalstat eivät olekaan tarkoitettuja kavereiden etsimiseen. Miksi haluaisit kavereita juuri naisista? Miksi miespuoliset kaverit eivät kelpaa?
Minulla on jo tarpeeksi miehiä kavereina.
Nämä kaverisi eivät ole onnistuneet poistamaan sinunkaan yksinäisyyttäsi. Miksi uskoisit, että naispuoliset kaverit pystyisivät siihen yhtään paremmin ?
Naisten antama läheisyys helpottaisi yksinäisyyttä. Koska en ole homo, niin miesten seurasta ei saa tarpeeksi vaikka seura muuten kivaa onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mies vaan kirjoitti:
Minäkin olen, mutta missä yksinäiset voisivat tavata? Deittipalstoilla ei onnistu. Naiset eivät vastaa viesteihin.
Deittipalstat eivät olekaan tarkoitettuja kavereiden etsimiseen. Miksi haluaisit kavereita juuri naisista? Miksi miespuoliset kaverit eivät kelpaa?
Minulla on jo tarpeeksi miehiä kavereina.
Nämä kaverisi eivät ole onnistuneet poistamaan sinunkaan yksinäisyyttäsi. Miksi uskoisit, että naispuoliset kaverit pystyisivät siihen yhtään paremmin ?
Naisten antama läheisyys helpottaisi yksinäisyyttä. Koska en ole homo, niin miesten seurasta ei saa tarpeeksi vaikka seura muuten kivaa onkin.
Okei, eli et olekaan hakemassa kavereita kuten aloittaja vaan seurustelukumppania/puolisoa.
Kun nyt kerran kysyit neuvoani.
Lopettaisin muissa roikkumisen ja etsisin itselleni harrastuksia. Kavereilla tai ilman, yksi lysti.
Sinccis
Hei.
Yksinäisyys on monelle raskas taakka elämässä. Kuten sinäkin ilmaisit, monella liittyy siihen pelko tai ajatuksia, että onko minussa jotain vikaa? Vaikka ajatus on ymmärrettävä, sitä ei kannata mielessään ruokkia. Ystävyyden syntyminen on aina monen tekijän summa. Lähtien jo olosuhteista: ketä asuu lapsena naapurustossa, millainen luokka / rippikoulu /harrastustoverit jne. Mutta tärkein asia ystävyyden syntymisessä on vuorovaikutus itse: miten kumpikin osapuoli vaikuttaa kommunikaatioon, läheisyyden syntymiseen jne. Et vaan valitettavasti voi päättää, että nyt hankin ystävän. Siihen tarvitaan aina myös toisen osapuolen panostus ja tarve ystävyydelle. Joskus ns potentiaaliset ystävät ovat jo niin monissa ystävyyssuhteissa, ettei heillä vaan riitä aikaa ja tilaa uusille ihmisille.
Älä luovuta. Koeta olla erilaisissa vuorovaikutustilanteissa avoimin mielin. Mikä ehkä ensimmäisellä kerralla on kankeaa ja väkinäistä smalltalkia, voikin olla jossain kohtaa alku syvemmälle tutustumiselle. Älä ajattele, että 'saat' ystäviä tai et saa, vaan että alat ottaa kontaktia ihmisiin, olet itse vuorovaikutuksessa aktiivinen osapuoli, pyrit myös itse tilanteen tullen avautumaan ja olet valmis kuuntelemaan toisia. Ihan pienetkin kysymykset voivat kertoa toisen huomioon ottamisesta ja kiinnostuksesta: Jotain tämän tapaista....Miten se sun viikonlopun junamatka meni? Oliko kurja reissu hammaslääkärissä? Oletko itse kutonut tuon villapaidan? Tunnetkohan ZZZ se asuu myös samalla kadulla?
Tämän tapaisilla aktiivisia aloitteita voit kokeilla ja ilmaista siten välittämistä. On toisista kiinni, tarttuvatko he syöttiin ja ovatko valmiit jutustelemaan pidemmälle vai kuittaavatko yhdellä sanalla.
Mieti, miten ylläpidät myönteistä vuorovaikutusta äläkä ajattele, että sinussa on vikaa, jos toinen ei siihen lähde. Hänellä on omat syynsä ja omat tilanteensa.
Miltä tämä kuulostaa?