Kun kumppanilla ei ole yhtään ystäviä

Meillä ei ole kummallakaan eikä haluta. Molemmat ollaan niin introvertteja että siinäkin on työtä että jaksaa yhdessä asumisen, yhtään enempää ihmisiä ei jaksa.

Itse olen ekstrovertimpi kuin mieheni, jota pitäisin aika introverttina. Itse en kuitenkaan mikään "yltiöekstrovertti" ole. Hän tarvitsee paljon aikaa palautuakseen siitä, että on ihmisten joukossa työpäivän aikana ja itse taas en tarvitse paljoa aikaa omissa oloissani. On monesti turhauttavaa, kun haluaisi viettää toisen kanssa aikaa, ja toinen haluaa olla paljon omissa oloissaan, vetäytyneenä omaan soppeensa. Aluksi en ymmärtänyt sitä, kuinka introvertti mieheni on, mutta ymmärrettyäni sen, ymmärrän häntä paremmin. Toisaalta mietin, onko hän jollain tavalla ajautunut tuohon kaverittomuuteen vastoin tahtoaankin, ja nyt ei vain saa muutettua tilannetta ja oikeasti haluaisi kavereita ja vanhemmalla iällä niitä tuntuu olevan vaikeampi saada. Mutta tuntuu, että hän ei oikeasti ymmärrä, mitä ystävyyssuhteiden pidon eteen tarvitaan, ja monet tilanteet kun olisi ollut mahdollisia tutustua ihmisiin, hän jättää mielellään väliin ja on antanut vanhojen ystävyyssuhteiden vain jäädä pois ja kuihtua.

Tuntuu että tarvitsen parisuhteen lisäksi omat ystävät, parisuhde ei riitä. Miehellä ei käytännössä ystäviä ole, ja he ovat kaikonneet kaikki jossain vaiheessa elämää. Pyydän häntä kuitenkin monesti mukaan tapaamaan ystäviäni, ja joskus hän voi vaikka jutella kaverin miehen kanssa ja täten saa vietettyä aikaa miesseurassa. Siellä hän näyttää oikeastaan viihtyvän, joten ihmettelen sitä miksi hän on niin yksin.