Sisko totesi etten sure keskenmenoa tarpeeksi.

Itse olin keskenmenon jälkeen aika pitkään surullinen, mutta siinä kohtaa kun sain esikoisen syliin, tajusin että surin keskenmenoa tavallaan täysin turhaan, koska meidän oli tarkoitus saada JUURI TÄMÄ VAUVA, ei sitä aiempaa.

Mielestäni suhtaudut asiaan järkevästi.

Tuohan on vain järkevää. Kohdussa ollut solumöykky ei ollut vauva, eikä siitä olisi ollut edes tulossa vauvaa. Niin julmalta kuin se kuulostaa, turha sitä on liian pitkään surra.

Itse surin keskenmenoa ja suren edelleen vaikka olemme saaneet sen jälkeen jo kolme lasta. Se oli meidän rakas lapsi, joka ei päässyt tähän maailmaan. Tapaamme vielä joskus.

Suhtaudut asiaan todella kylmästi.

Olen kanssasi samaa mieltä. Toki jos keskenmenoja alkaa kertymään, niin asia voi olla eri. Mutta mitä sitä suotta toivoaan menettämään. Jos olet kunnossa, niin eikun mökille vaan!

Siskosi on mäntti. Sinä ihan ok. Suru on henkilökohtainen asia eikä kellään ole pätevyyttä arvostella toisten suruja.

Ymmärrän sinua ja noin minäkin kykenin ajattelemaan kun sain kaksi ensimmäistä keskenmenoa. Kolmannen ja neljännen jälkeen aloin hieman katkeroitumaan. Mutta sinänsä en silti surrut itse keskenmenoa, kuten sanoit siihen on aina hyvä syy, vaan enemmän sitä että entä jos emme saa koskaan lasta.

Nyt on viides raskaus ja jo viikko 17 meneillään, uskallan olla jo hieman optimistinen.

No et todellakaan ole tunnekylmä ihminen. Tunnekylmän ihmisen peilikuva on ihminen, joka haluaa kaikki mukaan johonkin ihme vellomiseen asiasta jos toisesta. Siskosi lienee tätä sorttia.

Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.

Oma kokemukseni oli aika lailla sama. En surrut omaa keskenmenoa ollenkaan (viikolla 8 kävi), koska olin järkyttynyt ylipäätään koko raskaudesta. Vaikka olin yli 30, naimisissa ja lapsi suunnitelmissa, en ole ikinä ollut "äitityyppiä" enkä potenut vauvakuumetta. Keskenmeno oli valtava helpotus. Oli hankala kohdata ihmisiä, koska kaikki olettivat että suren tai muutoin voin huonosti. Ne ystävät, kenelle kerroin helpotuksesta, eivät asiaa ymmärtäneet (heillä itsellään myös keskenmeno) eivätkä sitä hyväksyneet. 

Sitäpaitsi, olen aina ajatellut, että keskenmeno on välttämätön ja niin käy kaikille jossain vaiheessa, ketkä lasta yrittävät. en ole koskaan ollut erityisen tunteellinen ihminen muutenkaan ja mietin asiat rationaalisesti. Jokatapauksessa, tulin nopeasti raskaaksi keskenmenon jälkeen ja pikkuhiljaa totuin ajatukseen. 

Et tainnut oikeasti haluta sitä lasta?

Vierailija kirjoitti:

Et tainnut oikeasti haluta sitä lasta?

Halusin. Raskaus oli toivottu ja iloinen asia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.

9 viikkoinen ei ole vielä vauva vaan sikiö. siskiö on vain mahdollisuus, ei enempää. Sinulle tekisi hyvää ajatella asiaa hieman järkevämmin - keskenmeno kuuluuelämään ja siltä on lähes mahdoton välttyä. Suurin osa keskenmenoista sekoitetaan kuukautisiin, mutta tuossa 7-10 viikkoa kohdalla tapahtuvat keskenmenot ovat myös enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Kun lasta yrittää, ei kannata heti raskauden alettua ajatella tai uskotella itselleen, että saa lapsen. Läheskään kaikki eivät saa. Olet saanut mahdollisuuden siihen, että tuo sikiö saattaa kehittyä vielä vauvaksi jossain vaiheessa. Olet ilmeisesti äärimmäisen tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta se ei tarkoita, ettetkö vois rationaalistaa hieman, koska tunteesi ovat hyvin liioiteltuja - tunteet ovat tärkeitä, mutta niiden ei kannata antaa dominoida koko elämää tuossa määrin. Pettymys ei ole kiva tunne, mutta siitä pääsee kyllä yli. Et petä vauvaa, tulemalla uudestaan raskaaksi, koska mitään vauvaa ole ikinä ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.

9 viikkoinen ei ole vielä vauva vaan sikiö. siskiö on vain mahdollisuus, ei enempää. Sinulle tekisi hyvää ajatella asiaa hieman järkevämmin - keskenmeno kuuluuelämään ja siltä on lähes mahdoton välttyä. Suurin osa keskenmenoista sekoitetaan kuukautisiin, mutta tuossa 7-10 viikkoa kohdalla tapahtuvat keskenmenot ovat myös enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Kun lasta yrittää, ei kannata heti raskauden alettua ajatella tai uskotella itselleen, että saa lapsen. Läheskään kaikki eivät saa. Olet saanut mahdollisuuden siihen, että tuo sikiö saattaa kehittyä vielä vauvaksi jossain vaiheessa. Olet ilmeisesti äärimmäisen tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta se ei tarkoita, ettetkö vois rationaalistaa hieman, koska tunteesi ovat hyvin liioiteltuja - tunteet ovat tärkeitä, mutta niiden ei kannata antaa dominoida koko elämää tuossa määrin. Pettymys ei ole kiva tunne, mutta siitä pääsee kyllä yli. Et petä vauvaa, tulemalla uudestaan raskaaksi, koska mitään vauvaa ole ikinä ollutkaan.

Minulle hän oli vauva. Ihan oikea, elävä vauva. Mutta tiedän ja ymmärrän miksi monien mielestä ylireagoin. Käyn asian suhteen myös terapiassa.

Ihan järkevät ajatukset sulla. Mä oon saanut aikoinaan yhden keskenmenon ihan alussa myös, toki se ikävää oli ja itketti pari päivää mutta en jäänyt märehtimään, mitä se olisi hyödyttänyt. Ei ollut tarkoitettu syntyväksi ja sillä selvä, enkä koskaan ole kokenut huonoa omaatuntoa etten jäänyt rypemään suruun.

No voihan sitä surra, vakka ei kotiin jäisikään makaamaan.

Pääsee paremmin eteenpäinkin, kun tekee jotain muutakin kuin murehtii.

Suru tuli itselleni ainakin aaltoina, eli en ehkä ulkopuolisen silmin surrut ollenkaan, vaikka vieläkään en ole unohtanut. Km aikaa yli 10 v.

Musta tuo sun suhtautuminen on ihan järkevä.

Seuraavalla kerralla kannattaa katsoa kenelle kertoo asiasta, siis raskaudesta ylipäätään.

Mulle tehtiin abortti aikoinaan enkä kertonut siitä kenellekään kuin vasta pari vuotta tapahtuneen jälkeen. Mulla ei olisi ollut edellytyksiä lapseen tuossa hetkessä. Nyt olen kasvattanut kaksi lasta aikuisiksi. Joskus tulee mieleen että olisihan mulle kolmaskin ollut, mutta sitten otan järjen käteeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.

9 viikkoinen ei ole vielä vauva vaan sikiö. siskiö on vain mahdollisuus, ei enempää. Sinulle tekisi hyvää ajatella asiaa hieman järkevämmin - keskenmeno kuuluuelämään ja siltä on lähes mahdoton välttyä. Suurin osa keskenmenoista sekoitetaan kuukautisiin, mutta tuossa 7-10 viikkoa kohdalla tapahtuvat keskenmenot ovat myös enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Kun lasta yrittää, ei kannata heti raskauden alettua ajatella tai uskotella itselleen, että saa lapsen. Läheskään kaikki eivät saa. Olet saanut mahdollisuuden siihen, että tuo sikiö saattaa kehittyä vielä vauvaksi jossain vaiheessa. Olet ilmeisesti äärimmäisen tunteellinen ja herkkä ihminen, mutta se ei tarkoita, ettetkö vois rationaalistaa hieman, koska tunteesi ovat hyvin liioiteltuja - tunteet ovat tärkeitä, mutta niiden ei kannata antaa dominoida koko elämää tuossa määrin. Pettymys ei ole kiva tunne, mutta siitä pääsee kyllä yli. Et petä vauvaa, tulemalla uudestaan raskaaksi, koska mitään vauvaa ole ikinä ollutkaan.

No näin juuri. On aika julkeaa ajatella, että haluan vauvan = vauva tulee saman tien. Lääkärien mukaan vuosi on ihan normaali aika yrittää edes raskaaksi tulemista, ja moni on joutunut yrittämään monta vuotta. Tunnen siis tapauksia enkä vain heittele hatusta. Elämää pitää kunnioittaa myös siinä mielessä, ettei sen luominen ole yhtä simppeliä kuin pizzan tilaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.

Vaikuttaa, että kohdallasi on enemmän kyse mt-ongelmista kuin surusta. Tuskin tuo saikulle jääminen on ollenkaan edistänyt toipumistasi. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.

Vaikuttaa, että kohdallasi on enemmän kyse mt-ongelmista kuin surusta. Tuskin tuo saikulle jääminen on ollenkaan edistänyt toipumistasi. Päinvastoin.

Ei ole kyse mielenterveysongelmista. Ja en yksinkertaisesti kyennyt elämään tavallista elämää kahteen kuukauteen, olin niin rikki.

Minä en surrut keskenmenoa oikeastaan ollenkaan. Koin sen luonnollisesti epämiellyttäväksi tapahtumaksi, mutta se johtui enimmäkseen fyysisestä puolesta. Kiinnittynyt hedelmöittynyt munasolu ei ollut millään tavalla kehityskelpoinen, joten elimistöni hoiti asian, mitä sitä suotta itkemään? Solumöykky ei ollut vauva, eikä siitä olisi sellaista voinut tullakaan.

Ja vaikka jonkun saattaa olla vaikea uskoa, niin raskaus oli pitkään yritetty ja toivottu. Raskauduin onneksi pian uudelleen ja nyt meillä on terve, neljä kuukautta vanha tytär.