Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sisko totesi etten sure keskenmenoa tarpeeksi.
15.08.2019 |
Sain keskenmenon viikonloppuna. Raskausviikkoja oli 8. Oloni on nyt jo normaali ja päätin että lähdemme aiempien suunnitelmien mukaan viikonloppuna mökille. Ja sekös siskoani ihmetytti.
Luonnollisesti asia suretti ja harmitti minua, mutta olen aina pitänyt asioiden loogisesti ajattelusta ja niin päätin tehdä myös tämän asian suhteen. Keskenmeno ei tapahdu "huvikseen" vaan siihen on selkeä syy. Kohdussani ollut sikiö ei ollut elinkelpoinen. Ja päätin että en jää asiaa sen enempää hautomaan, tässä nyt kävi näin ja sillä selvä. Varmasti ajattelisin eri tavalla, jos olisimme yrittäneet lasta kauan tai jos keskenmenoja olisi useampi takana.
Miten te reagoitte keskenmenoon? Olenko minä nyt sitten täysin tunnekylmä ihminen.
Kommentit (36)
Tuommoisesta noin mitättömästä suremista on vain elokuvissa ja mielenterveysongelmaisilla. Miksi se muuttuu suremisesta. Kävin kolmessa abortissa nuorena eikä minua hetkauttanut ja ihan sama kuin olisi syylän poistattanut ja niitäkin kävin poistatuttamassa tai hampaiden poistattaminen. Isoimmat murheet ovat murtumat jalassa ja ranteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.
Vaikuttaa, että kohdallasi on enemmän kyse mt-ongelmista kuin surusta. Tuskin tuo saikulle jääminen on ollenkaan edistänyt toipumistasi. Päinvastoin.
Ei ole kyse mielenterveysongelmista. Ja en yksinkertaisesti kyennyt elämään tavallista elämää kahteen kuukauteen, olin niin rikki.
Et tunnu edelleenkään elämään tavallista elämää. Alkuraskauden keskenmenosta kulunut 2 vuotta ja sinä koet pettäväsi sitä 9 viikkoista sikiötä, jos nyt tulisit raskaaksi!
Olen menettänyt esikoiseni raskausviikolla 34. Tuon jälkeen olen kokenut myös kaksi varhaista keskenmenoa (välissä tosin ihana, terve vauva) ja täytyy myöntää että ne eivät ns tuntuneet missään. Ainakaan jos ottaa vertailuun tuon aiemman kokemukseni.
Ja olen saattanut olla ajatuksissani jopa hieman tunnekylmä ystävieni keskenmenojen suhteen. Kuolleen vauvan synnyttäneenä tuntuu epäreilulta että joku voi pitää maailmanloppuna sitä, että menettää sikiönsä raskausviikolla 5. Mutta tiedostan täysin että näin ei saisi ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.
Vaikuttaa, että kohdallasi on enemmän kyse mt-ongelmista kuin surusta. Tuskin tuo saikulle jääminen on ollenkaan edistänyt toipumistasi. Päinvastoin.
Ei ole kyse mielenterveysongelmista. Ja en yksinkertaisesti kyennyt elämään tavallista elämää kahteen kuukauteen, olin niin rikki.
Et tunnu edelleenkään elämään tavallista elämää. Alkuraskauden keskenmenosta kulunut 2 vuotta ja sinä koet pettäväsi sitä 9 viikkoista sikiötä, jos nyt tulisit raskaaksi!
Uskon että vauvani jostain seurailee meidän elämää. Ja tuntuu että on vielä liian aikaista uudelle raskaudelle. Uskon aika vahvasti että aika tulee auttamaan vielä lisää ja saan vauvalleni sisaruksen toivottavasti vielä lähivuosina.
Hei ap, tiesitkö että keskenmenon jälkeen kannattaa yrittää heti uutta raskautta? Silloin nainen on herkimmillään tulemaan raskaaksi. Meillä on käynyt kahdesti noin että km jälkeisestä kierrosta tärppää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin kolmatta kertaa raskaana kahden normaalin raskauden jälkeen, tiesin alusta asti, ettei kaikki ollut kohdallaan sillä kertaa.
Ei ollut mm. minkäänlaisia raskausoireita toisin kuin edellisillä kerroilla, eikä siis ollut kovinkaan iso yllätys, kun rv 9 todettiin keskeytynyt keskenmeno ja jouduin lopulta kaavintaan.
Itkin hetken siellä lääkärin vastaanotolla, kun kuulin keskenmenosta, mutta hyvin nopeasti haikeus muuttui kiitollisuudeksi siitä, että luonto hoiti homman, eikä itse joutunut esim tekemään hirveitä valintoja raskauden myöhäisemmässä vaiheessa.
Saimme myöhemmin terveen kolmannen lapsen, eikä keskenmeno käy kovinkaan usein edes mielessä.
Olen kokenut sen verran monta keskenmenoa että olen turtunut sille henkiselle puolelle, ainoastaan fyysisyys satuttaa kunnolla. Olen vain päättänyt ajatella keskenmenot pakollisena pahana meidän lisääntymisessä.
Ennen esikoistani koin 3 keskenmenoa ja esikoisen ja kuopuksen välissä 2 keskenmenoa. Nyt yritämme kolmatta lasta ja takana on 1 keskenmeno ja nyt on meneillään raskausviikko 8, alan optimistisemmaksi rv 13 jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen menettänyt esikoiseni raskausviikolla 34. Tuon jälkeen olen kokenut myös kaksi varhaista keskenmenoa (välissä tosin ihana, terve vauva) ja täytyy myöntää että ne eivät ns tuntuneet missään. Ainakaan jos ottaa vertailuun tuon aiemman kokemukseni.
Ja olen saattanut olla ajatuksissani jopa hieman tunnekylmä ystävieni keskenmenojen suhteen. Kuolleen vauvan synnyttäneenä tuntuu epäreilulta että joku voi pitää maailmanloppuna sitä, että menettää sikiönsä raskausviikolla 5. Mutta tiedostan täysin että näin ei saisi ajatella.
Itse olen synnyttänyt myös kuolleen vauvan, hieman yli lasketun ajan. Sen jälkeen olen saanut viisi alkuraskauden keskenmenoa (sekä ollut yksi kemiallinen raskaus). Ennen keskenmenoja ajattelin, miten kukaan voi valittaa "vaan" keskenmenosta, mutta nyt ymmörrän että rankkoja nekin ovat. Eivät toki sama asia kuin kohtukuolema, mutta joillekin todella kova kokemus silti.
Aina ei tarvi vertailla. Kuolleella vauvallani on hauta, missä edes muistella häntä ja vielä vuosienkin jälkeen saan osanottoja. Keskenmenneistä puhutaan vain solumöykkyinä, joita ei saisi edes surra kauaa.
Keskenmenoon voi suhtautua ihan järjellä eikä siinä ole mitään väärää.
Mutta ei ole mitään väärää myöskään surra. Monen naisen mielessä se solumöykky on lapsi siitä hetkestä lähtien, kun tietää olevansa raskaana. Toiset pystyvät olemaan innostumatta heti ja sekin on ok.
Annettaisiin kaikkien surra tai olla surematta ilman arvistelua, kyseessä on kuitenkin jokaisen kohdalla henkilökohtainen asia.
Keskenmenon hetkellä koin suurta paniikkia ja asia pelotti hurjasti. Mutta kuitenkin toivuin nopeasti ja päätin, että en ala vellomaan asiassa. Jo seuraavasta kierrosta raskauduin uudelleen ja kaksi vuotta tuon jälkeen sain toisen lapsen.
Keskenmenolla on ehkä hieman turhaan mörön maine. Miksi hitossa iso osa naisista piilottelee raskauttaan pitkään ettei vaan joudu kertomaan kaikille keskenmenosta. Eikö sen pitäisi olla ihan normaali vaikkakin surullinen osa elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli monta varhaista keskenmenoa. En osannut surra niitä, enemmänkin tunsin sellaista lapsellista pettymystä siitä, että en saanut mitä haluan, milloin haluan. En kokenut, että olisin menettänyt vauvan (vauvoja) joilla on persoonallisuus. Myöhemmin mulle tuli sellainen vaihe, että tunsin inhoa omaa kehoani kohtaan. Tunsin olevani myrkyllinen, paha vauvojen surmanloukku. Seksi ällötti, laihduin.
Sitten sain tyttäreni. Silloin tuli ajatus, että se oli ollut hän joka kerta kun olin ollut raskaana. Tyttöni oli käväissyt, muuttanut mieltään, päättänyt että saan vielä vähän enemmän kasvaa ihmisenä, ennen kuin olen valmis olemaan hänen äitinsä.
Turha kenenkään huikkia vierestä, mitä pitäisi tuntea. Ehkä mun olisi pitänyt surra, mutta sivusta tulevat ohjeet suremisesta ei olisi auttanut mua yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, tiesitkö että keskenmenon jälkeen kannattaa yrittää heti uutta raskautta? Silloin nainen on herkimmillään tulemaan raskaaksi. Meillä on käynyt kahdesti noin että km jälkeisestä kierrosta tärppää.
Olipa taas yleistys.
Minulta katosi kierto kokonaan km jälkeen.
Kesti 8kk että kuukautiset alkoivat taas.
En usko että tulen raskaaksi enää, sairaalakokemus oli niin karmea
Pahempi kuin synnytykset.
Ihmiset suree asioita eri tavalla ja jotkut kauemmin ja jotkut vähemmän aikaa. Ei voi toiselle mennä sanomaan mikä on oikea tapa ja aika surra.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, tiesitkö että keskenmenon jälkeen kannattaa yrittää heti uutta raskautta? Silloin nainen on herkimmillään tulemaan raskaaksi. Meillä on käynyt kahdesti noin että km jälkeisestä kierrosta tärppää.
Olipa taas yleistys.
Minulta katosi kierto kokonaan km jälkeen.
Kesti 8kk että kuukautiset alkoivat taas.
En usko että tulen raskaaksi enää, sairaalakokemus oli niin karmea
Pahempi kuin synnytykset.
Kuukautiset eivät ole mitenkään välttämättömät raskautumiseen. Minullakaan ei ollut kuukautisia ollenkaan - syytä ei tiedetty - ja raskauduin silti helposti kaksi kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse jouduin keskenmenon jälkeen sairaslomalle kahdeksi kuukaudeksi, olin vain niin surullinen. Se masuvauva oli vasta 9 viikkoa vanha, mutta ei saanut kasvaa rauhassa isommaksi ja vahvemmaksi. Rakastin vauvaani enemmän kuin mitään muuta. Tuosta kaikesta on aikaa nyt kaksi vuotta ja välillä nykyään käy mielessä että entä jos sittenkin tulisin uudelleen raskaaksi. En kuitenkaan vielä kykene siihen, aivan liian aikaista, tuntuu että petän vauvani.
Vaikuttaa, että kohdallasi on enemmän kyse mt-ongelmista kuin surusta. Tuskin tuo saikulle jääminen on ollenkaan edistänyt toipumistasi. Päinvastoin.
Ei ole kyse mielenterveysongelmista. Ja en yksinkertaisesti kyennyt elämään tavallista elämää kahteen kuukauteen, olin niin rikki.
Et tunnu edelleenkään elämään tavallista elämää. Alkuraskauden keskenmenosta kulunut 2 vuotta ja sinä koet pettäväsi sitä 9 viikkoista sikiötä, jos nyt tulisit raskaaksi!
Uskon että vauvani jostain seurailee meidän elämää. Ja tuntuu että on vielä liian aikaista uudelle raskaudelle. Uskon aika vahvasti että aika tulee auttamaan vielä lisää ja saan vauvalleni sisaruksen toivottavasti vielä lähivuosina.
Ei se seuraa. Sillä ei ole ollut vielä mitään tietoisuutta. Sä et ole sen äiti etkä voi tehdä sille sisaruksia, koska se ei ollut vauva vaan vasta elinkelvoton kasa soluja. Ihmistä ei ollut koskaan olemassakaan.
Alue: Aihe vapaa
Täytyy myöntää että minun oli vaikea käsitellä keskenmenoa. Näin jälkeen päin olen miettinyt että se johtui enimmäkseen keskenmenon fyysisestä puolesta, olin monta päivää kovissa kivuissa ja jouduin lopulta sairaalaan. Fyysiset oireet katosivat kunnolla vasta noin 6 viikkoa keskenmenon jälkeen.
Mutta 13 kuukautta tuon jälkeen synnytin tyttäreni ja ymmärsin että juuri näin sen pitikin mennä. Jos en olisi saanut keskenmenoa, en olisi myöskään saanut tytärtäni.