Lue keskustelun säännöt.
Miten joillekin vanhemmille on ok että lapsi on koko lomat ja kaikki illat kotona, ilman yhtään kaveria?
07.08.2019 |
Ei myöskään pelaa kavereiden kanssa, vaan lukee kirjoja on itsekseen. Aina. Ikää 12vuotta.
Olen ilmaissut huoleni kun on niin syrjäytynyt, äiti sanoi ettei kiinnosta. Jos ei löydä seuraa niin voivoi. En sitten sanonut enempää.
Kommentit (22)
Pois puhelin ja pelikoneet, lapsi pihalle yksin ja jos mahdollista, niin sateeseen. Eihän tuosta mitään tule, että ei vedä kaksin käsin viinaa ja hakkaa mummoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on. Olin itsekin sellainen lapsi, etten mistään kavereista kiinnostunut koskaan, enkä liikunnasta tms. Minä koodailin 8-vuotiaasta alkaen ja luin myös kirjoja paljon, pääosin scifiä ja fantasiaa. Mitään haittaa elämässäni ei ole ollut tästä ettei ollut kavereita tai harrastuksia. Koodaamisesta tuli sen sijaan hyväpalkkainen mieluinen ammatti.
Eli meillä saa lapsetkin ihan rauhassa olla introverttejä erakkonörttejä, kuten äitinsä ja isänsäkin. Uskon että hekin pärjäävät oikein hyvin.
Kuvailit juuri teini-ikäisen minäni. Kesässä oli parasta raahata kassillinen kirjoja kirjastosta ja lukea pitkälle valoisaan yöhön. Kävellä yksin metsissä ja piirtää kiven päällä istuen maisemaa. Äiti oli huolissaan ja kysyi luokanvalvojalta tilanteesta. Luokanvalvoja oli yllättyneenä ilmoittanut minulla olevan paljon kavereita ja olevani suosittu luokkalaisten keskuudessa. Minä vain vietin kesäni mieluummin omassa rauhassa. Talvella ehti olla kavereiden kanssa ihan riittämiin. Meillä jokaisella on tarve yksityisyyteen ja kaivattava määrä vaihtelee. En olisi yhtään huolissani.
Minä olin tuollainen, ja kyllä siitä oli paljonkin haittaa. Olen edelleen aikuisena syrjäytynyt myös työelämästä erityisesti siksi että ketään ei kiinnostanut miksi minulla ei ole sosiaalisia taitoja, ja miltä tuntui tulla kiusatuksi jne. Olisin siis halunnut ystäviä mutten osannut hankkia niitä, enkä vieläkään osaa. Tosin nykyään olen niin masentunut ettei kiinnostakaan.
No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan.
Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä minäkin ihmettelen onko tämä muka alapeukuista päätellen monille ok.
Itse olisin huolissaan jos lapsella ei olisi koskaan yhtään kaveria. Vaikka olisi kuinka introvertti niin ei kai aina tarvitse yksin olla. Vaikuttaa masentuneelta jos ei kiinnosta koskaan muu kuin hautautua itekseen vaikka kirjojen pariin.
ööö, ei lapsia voi pakottaa olemaan kavereita keskenään vaikka samassa ryhmässä
jotkut ihmiset nyt vaan on erakkoja, tässä yksi joka on aikuistumisen myötä pitänyt valinnastaan kiinni ja henkisesti olen täysin ehjä ja elämänhaluinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan.
Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne).
Alakouluikäisen yksinäisyyden sivuuttaminen on vanhemmilta suoranaista välinpitämättömyyttä. Aloituksen lapsi kuitenkin 12 v.
Yksinäisyys voi olla aikuisena oma valinta, mutta itse olen sitä mieltä että kasvavan lapsen kehitykselle muutkin ihmissuhteet ovat kasvattavia ja tärkeitä, ja sosiaalisia taitoja olisi tärkeä oppia myös ikätovereiden kanssa. Koulussa ei voi mennä tällä saralla kovin hyvin jos ne suhteet ei koskaan yllä vapaa-ajalle asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan.
Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne).
Alakouluikäisen yksinäisyyden sivuuttaminen on vanhemmilta suoranaista välinpitämättömyyttä. Aloituksen lapsi kuitenkin 12 v.
No mutta ethän sinä tiedä mitä kaikkea he ovat asian eteen tehneet. Se että sulle vastataan lyhyesti ja tylysti, voi olla myös merkki siitä että juuri sinun kanssa ei haluta tästä asiasta keskustella. Yksinäisyys on usein vaikea asia myöntää, ottaa puheeksi, käsitellä saatikka korjata. Se on myös todella henkilökohtainen asia, jos minun lapseni olisi yksinäinen, en todellakaan puhuisi lapseni asioista ulkopuolisille ainakaan ilman lapsen lupaa, ellei kyseessä sitten ole joku auttava taho tietenkin (koulu, psykologi tms. )
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan.
Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne).
Alakouluikäisen yksinäisyyden sivuuttaminen on vanhemmilta suoranaista välinpitämättömyyttä. Aloituksen lapsi kuitenkin 12 v.
No mutta ethän sinä tiedä mitä kaikkea he ovat asian eteen tehneet. Se että sulle vastataan lyhyesti ja tylysti, voi olla myös merkki siitä että juuri sinun kanssa ei haluta tästä asiasta keskustella. Yksinäisyys on usein vaikea asia myöntää, ottaa puheeksi, käsitellä saatikka korjata. Se on myös todella henkilökohtainen asia, jos minun lapseni olisi yksinäinen, en todellakaan puhuisi lapseni asioista ulkopuolisille ainakaan ilman lapsen lupaa, ellei kyseessä sitten ole joku auttava taho tietenkin (koulu, psykologi tms. )
En tiedä, mutta jos nyt oletetaan näin, että pitää paikkaansa ettei vanhemmat välitä onko lapsi yksin tai ei. Ei kai nyt ole oleellista valehteleeko vanhempi vai ei. Ja jos lapsi olisi yksinäinen ja se ei ketään haittaa, niin miksi se sinusta pitäisi pitää salassa?
Näissä keskusteluissa on ihme tarve kyseenalaistaa aloittajan kirjoitus. Ihan varmasti tälläisiäkin perheitä on, joissa lapsen yksinäisyydestä ei piitata. Mitä se hyödyttää täällä ensimmäisenä epäillä jos ovatkin tehneet asialle jotain? Sitenkö saadaan laadukas keskustelu aikaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan.
Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne).
Alakouluikäisen yksinäisyyden sivuuttaminen on vanhemmilta suoranaista välinpitämättömyyttä. Aloituksen lapsi kuitenkin 12 v.
Entä, jos lapsi haluaa olla yksin? Ei se ole sama kuin yksinäisyys. Et sinä voi lasta pakottaa seuraan, jos viihtyy enimmäkseen yksikseen.
Vierailija kirjoitti:
Kuvailit juuri teini-ikäisen minäni. Kesässä oli parasta raahata kassillinen kirjoja kirjastosta ja lukea pitkälle valoisaan yöhön. Kävellä yksin metsissä ja piirtää kiven päällä istuen maisemaa. Äiti oli huolissaan ja kysyi luokanvalvojalta tilanteesta. Luokanvalvoja oli yllättyneenä ilmoittanut minulla olevan paljon kavereita ja olevani suosittu luokkalaisten keskuudessa. Minä vain vietin kesäni mieluummin omassa rauhassa. Talvella ehti olla kavereiden kanssa ihan riittämiin. Meillä jokaisella on tarve yksityisyyteen ja kaivattava määrä vaihtelee. En olisi yhtään huolissani.
Sinulla olikin asiat hyvin, koska olit hyvässä asemassa luokassasi ja sinulla oli koulussa paljon kavereita. Monella aina yksinään kotona olevalla ei näin ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi pitää totuttaa muihin ihmisiin ja muihinkin kuin sukulaisiin. Kuulin tapauksesta, jossa perheen lapset olleet kotona äidin kanssa ja vasta viime vuonna hakivat päivähoitoa. Sisarukset leikkineet aina vain kahdestaan ja niin kuulema myös päiväkodissa.
Nyt alkaa vanhemmalla koulu ja omaiset huolissaan miten mahtaa sopeutua kouluun. Niinpä. Mitä olisi voinut tehdä toisin? Koulun aloittava lapsi pyörii kuulema äitinsä helmoissa myös sukukyläilyissä pääosin. Onko erityislapsi kehittymässä vai on jo erityislapsi ? Siihen tullee vastaus kun näkee miten koulu sujuu.
Jos yksinolo on ap:n kaverin lapselle luontaista ja oma valinta, en olisi huolissani.
Molemmilla omilla lapsillani on ollut kavereita eskarissa / koulussa tosi hyvin eikä mitään vakavampaa kiusaamista ole esiintynyt. Kumpikaan ei juuri koskaan arkisin halua eskarin / koulun jälkeen lähteä kavereille. He haluavat olla kotona meidän vanhempien ja toistensa kanssa: leikkivät keskenään, lukevat, jutellaan, touhutaan koirien kanssa jne. Stressasin tästä aikani, kunnes tajusin, että molemmat ovat eskari- / koulupäivän jälkeen yksinkertaisesti niin kuormittuneita etteivät jaksa. Me vanhemmat ollaan introverttejä, samoin lapset, sosiaalisesti taitavia ollaan kaikki, mutta se sosiaalisuus on kuluttavaa, iltaisin ladataan akkuja seuraavaa päivää varten. Nyt lomalla ovat nähneet kavereita n. joka neljs päivä, pitää ehtiä palautua välissä... Omien kohdalla olen ylpeä siitä, että näin nuoresta tajuavat oman jaksamisensa rajat ja osaavat pitää itsestään huolta. Jos jommallakummalla on kaverin tarve, laittavat itse viestiä tai käyvät hakemassa kaveria, ei mun siitä tarvitse huolehtia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan.
Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne).
Alakouluikäisen yksinäisyyden sivuuttaminen on vanhemmilta suoranaista välinpitämättömyyttä. Aloituksen lapsi kuitenkin 12 v.
Entä, jos lapsi haluaa olla yksin? Ei se ole sama kuin yksinäisyys. Et sinä voi lasta pakottaa seuraan, jos viihtyy enimmäkseen yksikseen.
Miksi lapsi pakotetaan kouluun, jos ei halua opiskella?
Miksi pitää tehdä läksyt, jos ei kiinnosta?
Miksi ei saa koko päivää surffata netissä ja pelata pleikkaa, vaikka tykkäisi?
Miksi ei saa olla yksin ihan kaikkea vapaa-aikaa, vaikka viihtyy yksin?
Niimpä. Rajansa kaikella. Ihan siksi on hyvä olla muidenkin kanssa, ettei ole hetken päästä ulkopuolinen, kiusattu tai syrjäytynyt.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi pitää totuttaa muihin ihmisiin ja muihinkin kuin sukulaisiin. Kuulin tapauksesta, jossa perheen lapset olleet kotona äidin kanssa ja vasta viime vuonna hakivat päivähoitoa. Sisarukset leikkineet aina vain kahdestaan ja niin kuulema myös päiväkodissa.
Nyt alkaa vanhemmalla koulu ja omaiset huolissaan miten mahtaa sopeutua kouluun. Niinpä. Mitä olisi voinut tehdä toisin? Koulun aloittava lapsi pyörii kuulema äitinsä helmoissa myös sukukyläilyissä pääosin. Onko erityislapsi kehittymässä vai on jo erityislapsi ? Siihen tullee vastaus kun näkee miten koulu sujuu.
Ennustan ongelmia koulunkäynnissä.
Onhan niillä omien sanojen mukaan satoja kavereita.
Somessa.
Kun kysyy, että mitäs te teette yhdessä?
Miten niin tehdään?! Daaa-aaaa.
Toki aika monella kotiäipälläkin on "satoja ystäviä" ihan samaan malliin...
Olin juuri tuollainen. Asuttiin sen verran kaukana kavereista ettei niitä omin päin päässyt näkemään. Rakastin lukemista yli kaiken, saatoin lukea koko päivän.
Olen kuitenkin ihan tasapainoinen aikuinen. Opiskellut hyvän ammatin, saanut töitä ja on kavereita sekä harrastuksia.
Ehkä ne muut eivät ole mitään kivoja kavereita ja lapsi on vain onnellinen saadessaan olla rauhassa heiltä.