Miten joillekin vanhemmille on ok että lapsi on koko lomat ja kaikki illat kotona, ilman yhtään kaveria?

Miksi hänen pitäisi avautua sulle? Voi hyvinkin olla arka asia molemmille.

Vierailija kirjoitti:

No jos niitä kavereita ei ole niin minkäs teet? Ei siinä auta ainakaan aikuisten niskaan huohotus. Minulla kävi kaverisuhteissa niin että ne katkesi 15-vuotiaana, yksi muutti kaukomaille ja kahden muun kanssa tuli maailman typerin mutta isoin riita, niin että en enää siihen porukkaan takaisin päässyt. Olin siis aika yksinäinen ikävuosina 15-17, kunnes lukiosta sain uusia kavereita pikkuhiljaa kun koulu vaihtui. Muistan edelleen kuitenkin melkein pahimpana sen äidin jankutuksen siitä miksi olen vaan kotona, että menisit nyt ulos kavereiden kanssa. Ja sukujuhlia myöten sitten toki puhuttiin että kun toi "Minna" (minä) on tommonen kotihiiri nyt vaan. 

Juu, olin yksinäinen. Ja valitettavasti vanhemmillani ei ollut sille silmää tai työkaluja auttaa asiassa. Omiani en aio koskaan syyllistää yksinäisyydestä taikka pakottaa johonkin pihalle yksin seisoskelemaan. Kodin pitää olla turvapaikka, missä hyväksytään sellaisena kuin on (kun ei muita satuta ja ns. hommat hoitaa koulussa jne). 

Mun vanhemmat onneksi hyväksyivät, eivät painostaneet. Sen sijaan opettajalle koulussa oli pakkomielle saada minusta sosiaalinen ja leikkimään muiden kanssa, samoin koulupsykologille, joka uskoi opettajaa kaikessa. Ahdistavaa oli, hyi. Ei ikinä saa lasta painostaa!